Meidän lapsemme maailmalla

Ennen konsulinkyydillä paluu oli häpeä, mutta nyt sitä osataan vaatia

Skotlantilainen popyhtye Bay City Rollers sai 1970-luvulla nuorten tyttöjen veret kiehumaan. Elokuussa 1978 kaksi helsinkiläistä teinityttöä, 14-vuotias ja 16-vuotias, päätti lähteä kiertämään bändin perässä ja matkusti vanhemmiltaan salaa Lontooseen.

Vanhemmille tuli kova hätä, ja Lontoon suurlähetystöä pyydettiin apuun. Nuoret diplomaatit Markus Lyra ja Markku Reimaa määrättiin toimittamaan tytöt kotiin. Kotiutuksesta tuli vaativa oveluuskilpailu, sillä tytöt eivät vastoin lupauksiaan nousseetkaan lentokoneeseen, vaan jäivät hengailemaan Lontooseen.

Lyra ja Reimaa saivat esimieheltä ankarat nuhteet, ja tyttöjen uusi kotiinlähtö varmistettiin viimeisen päälle.

"Lyra majoitti tällä kertaa tytöt kotiinsa yöksi, saattoi heidät lentokentälle ja varmisti tyttöjen menneen koneeseen. Pari viikkoa myöhemmin kaksikko löydettiin Helsinki-Vantaan lentokentän rahtiterminaalista. He olivat yrittäneet päästä Lontooseen koneen tavaratilassa. Bay City Rollers kiinnosti edelleen", kirjoittaa Jussi Pekkarinen Konsulinkyydillä kotiin -kirjassaan, joka on katsaus ulkoministeriön konsulipalveluiden historiaan.

Onneksi Pekkarinen, ulkoministeriön arkiston tutkija, on malttanut jättää byrokratian selostamisen vähälle ja antaa arkistojen tarinoida. Kirja on täynnä kertomuksia kummallisista sotkuista, joita ulkoministeriö on joutunut hoitamaan.

Kahden teinitytön tarina taisi lopulta päättyä onnellisesti. Bay City Rollers hajosi, ja ehkä tyttöjen mielenkiinto suuntautui johonkin muuhun asiaan. Markus Lyra ja Markku Reimaa selvisivät nuhteilla ja kohosivat myöhemmällä urallaan suurlähettiläiksi.

Kirjan järkyttävimmät tarinat ovat sodan ajoilta. Korpraali Väinö Korhonen jäi talvisodan loppuvaiheissa venäläisten vangiksi Kuhmon rintamalla. Neuvostoliitto tulkitsi rauhansopimuksen pykälää sotavankien mahdollisimman nopeasta vaihdosta siten, että korpraalin piti jäädä Neuvostoliittoon. Korhoselle langetettiin kahdeksan vuoden työleirituomio - ilman oikeudenkäyntiä. Tuomion hän suoritti loppuun ja pääsi vapaaksi 1948.

Mutta kesti vielä viisi vuotta ennen kuin ulkoministeriö onnistui saamaan Korhosen rajan yli Suomeen. Se aika hänen piti odottaa Moskovassa, ja ulkoministeriö kävi Korhosen ja hänen Suomessa asuneen perheensä vaatimuksesta hidasta kirjeenvaihtoa neuvostoviranomaisten kanssa. Kukaan ei uskaltanut salakuljettaa Korhosta, kuten viime keväänä tehtiin, kun pikkupoika Anton Salonen ja hänen isänsä tuotiin Pietarista diplomaattikyydillä kotiin.

Korhosen paluu tuli mahdolliseksi vasta Stalinin kuoleman jälkeen maaliskuussa 1953. Neuvostoliitossa annettiin yleinen armahdus, ja tähän vedoten Korhoselle onnistuttiin hankkimaan oikeus poistua maasta.

Tätä tarinaa lukiessa tulee George Orwell mieleen.

Pahimpaan pinteeseen suomalaiset ovatkin joutuneet Euroopan diktatuureissa tai kaukana kotimaasta Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Sielläkin ulkoministeriö on tehnyt sen, minkä on voinut.

Yksityiset virkamiehet ovat pystyneet hämmästyttäviin saavutuksiin. Tosin monta kertaa avunhakija on saanut osakseen koppavaa käytöstä, jos kohdalle on sattunut työhaluton diplomaatti.

Jussi Pekkarinen myöntää avoimesti, että ministeriön sisällä konsulitoiminta onkin ollut aliarvostettua. Konsulitapauksia on ollut ikävää ja kiusallista hoitaa.

"Eiköhän jokainen edustuston viikonloppupäivystäjä toivonut kädet ristissä, ettei vaan hänen vuorollaan lähetystöön ottaisi aamuyöllä yhteyttä kukaan passinsa, rahansa ja itsensä hukannut maamies", Pekkarinen arvelee.

Kiitoksia on tullut harvoin, mutta haukkuja sitäkin useammin.

Kovimmat haukut ministeriö sai vuoden 2005 alussa, kun käytiin jälkikeskustelua tsunamin suomalaisuhrien kohtelusta. Kritiikki aiheutti sen, että ulkoministeriössä ryhdyttiin toden teolla satsaamaan kansalaispalveluihin.

Myös suomalaisten vaatimukset ovat kasvaneet. Takavuosina konsulinkyydillä paluuta pidettiin häpeällisenä. Nykyisin suomalaiset osaavat vaatia, että Suomen ulkoministeriön ja lähetystöjen pitää auttaa, jos he ovat joutuneet ahdinkoon maailmanmatkoillaan.

Pekkarisen kirjan kertomuksista osa on julkaistu nimellä ja osa piilotettu intimiteettisyistä tekaistujen nimien taakse. Tämä on hyvä ratkaisu. Bay City Rollersin perässä lentäneet tytöt voivat olla nykyisin keski-ikäisiä rouvia, jotka haluavat ehkä säilyttää elo-syyskuun 1978 viikot Lontoossa vain yksityisinä suloisina muistoina.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi