Mekka muuttaa parvekkeelle

Anja Snellmanin romaani hahmottelee meille tietämättömille, minkälaista maahanmuuttajien elämä voi olla.

Mielikuvat asuvat parvekkeella. Siellä on raikasta, koko ajan sopiva kesä, vapaata aikaa syventyä ja viihtyä, olla kaiken keskellä ja samalla irti, yhtä aikaa sisällä ja ulkona, nähdä kauas.

Hyvinvointi perustuu mielikuvaan, että elämä ei ole pelkkiä välttämättömyyksiä.

Onneksi on parvekkeet. Anja Snellmanin teoksessa asetelma kääntyy: "Parveke on turha maallisen rihkaman tarjotin."

Hänen romaaninsa Parvekejumalat kertoo ihmisistä, joita näemme joka päivä kaupungilla vaan emme tunne, ollenkaan.

Kirjailija on tehnyt työnsä, ottanut selvää, ja esittää nyt näkemyksensä. Niissä toisissa hän havaitsee saman kuin kantaväestönkin parissa: naisia miesten ikeessä.

Mutta olosuhteet ovat heidän kohdallaan kovemmat, parveke kuilun reuna. Kokonaisuudessaan virke menee näin:

"Parveke on turha maallisen rihkaman tarjotin - paitsi silloin kun sinne laitetaan silmä joka katsoo Mekkaan."

Romaanin parveke sijaitsee Virtasaaressa, joka on kuin Helsingin Vuosaari muukalais- ja taiteilijataloineen.

Silmän virkaa tekee lautasantenni, jonka somaliperheen isä virittää sinne mihin kaikki muutkin isät, parvekkeelle. Suunta vain on hiukan harvinaisempi.

Perheen liki aikuiset pojat sekä iso- ja pikkusisko tulevat toimeen isän ja islamin koordinaatiston kanssa, äidistä puhumattakaan: he ovat oppineet omille paikoilleen.

Keskimmäinen sisko on viidentoista, tutustuu itseensä, eikä millään pysty nitistämään sitä ihmistä, jonka on juuri löytämässä. Veitsen terällä -sanonta on menettämässä hänen kohdallaan vertauskuvallisuutensa ja muuttumassa konkretiaksi. Kuten tyttö itse muotoilee:

"Yksi pitää yläpäänsä ja toinen menettää alapäänsä."

Raivoon tarjoutuu syitä, mutta kirjailija pidättelee. Tarkkuus onkin parempi ase.

Riski piilee tietysti siinä, että kantaugri ryhtyy selittämään tulokkaille, millaisia he ovat.

Mutta Snellman ei tee sitä. Hän hahmottelee meille muille omassa valtaväestön unessamme kulkijoille, minkälaista maahanmuuttajien elämä voi olla ja millaiseksi mennä. Samaa maata kun kumminkin olemme.

Kun kansojen sulatusuunia viimein tarvittaisiin myös Suomessa, sellaista ei saa mistään. Sitä ei ole vielä keksitty.

Hetkittäin, kuin varkain, Parvekejumalien kaunis mutta enimmiltään ahdistava kehityskulku tikittää aikapommin tavoin kohti vääjäämätöntä ratkaisuaan.

Samaan aikaan toinen nuori nainen tekee romaanissa päinvastaista matkaa. Kyseinen kaiken sallivien boheemivanhempien tytär on tuskaantunut loputtomiin valinnanvapauksiinsa minä-keskeisen turhuuden tavaratalossa. Hänen kokemuksensa mukaan rajoittamattomuus ei johda onneen.

Joten ehkä onni pitäisi unohtaa.

Kääntymisen sijasta hän puhuu palaamisesta. Islam näyttäisi antavan rajat, joiden sisältä löytyy rauha, naisen kokoinen paikka olla ja elää. Kaapu vapauttaa.

Tämä taiteilijatalon tyttö kokoaa yliopistopiireissä ympärilleen arvokkaan elämän etsijöiden yhteisön ja asettuu sen johtajaksi - joka alkaa pian ottaa vastuuta myös muiden elämästä:

"Ehkä joskus on tehtävä ikäviäkin, raakojakin ratkaisuja, mutta oikealle tielle löytäminen merkitsee aina eksymistä ja kompastelua."

Romaani saa hahmonsa päinvastaisiin suuntiin vievien teiden risteämisestä.

Äkkiä Suomi näyttää taistelutantereelta, ja vain sokea voi väittää muuta. Tai satuhahmot. Parvekejumalien viisitoistavuotias kutsuu valkoisia kantakansalaisia lumikeiksi. Ei syyttäen vaan todeten, ja myös kadehtien.

Uskontojen, kulttuurien ja tapojen lataamista paineista voi väitellä loputtomiin, eikä valmista tule koskaan.

Oikeastaan Parvekejumalat asettaakin toimeentulon peruskysymyksen ihan toisin: osaavatko vanhemmat olla lastensa kanssa?

Niin Virtasaaren muukalais- kuin taiteilijatalossakin vastaus on ei.

Jospa lapset saisivat itse valita vanhempansa...

Sen jälkeenkin tosin voimaan jäisi vielä kummallinen käytäntö: miksi pojille sallitaan enemmän kuin tytöille?

Snellmanin pitkällä uralla Parvekejumalat lukeutuu ilman muuta parhaimmistoon.

Aikamme kotimaisessa kirjallisuudessa se kuuluu vähemmistöön. Se ei tuijota sisään, siihen miten minusta tuli minä, vaan katsoo ulos, tuonne mullistuvaan kaupunkiimme, ja yrittää ottaa siitä kiinni.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi