Melkein valmis sonetti

kirjat. Edesmennyt

Susan Sontag puolusti esseessä kauneutta ja moitti taiteen kriitikkoja, jotka tyytyvät arvioimaan teokset hyvän tai huonon sijasta kiinnostaviksi. Juuri sellainen on

Karri Kokon uusi runokokoelma

Vapaat kädet. Kiinnostava, ei kaunis.

Osittain oikein hyvä.

Kauneus on runoissa häivähtävää, ja sekin taitaa olla ironista.

Moni runo on kiinnostava kielen vääntelyn takia, samoin runon olemusta ja syntyä pohtivat runot. Kokko vaihtelee kielen rekisteriä lyhyen kuulaista tunnelmapaloista tahalliseen kökkökieleen.

Kielirunoutta? Aivan varmasti. Elämän ja kielen sattumanvaraisuus kuuluu keskeisiin, toistuviin aiheisiin. Ajatusten virtaa ja kielen ketjua pitää usein kasassa vain harkittu runomuoto.

Tätä ennen Kokko julkaisi kollaasikokoelman ja

Varjofinlandia-nimisen kirjan, joka on eräänlainen masentavimpien lauseiden tauoton kooste. Nyt hän ponnistaa kohti "oikeita" runoja. Onhan jo perinne kirjoittaa senkaltaisia lauseita kuin "viipyilen kaupungilla, viipyilen voidakseni käyttää sanaa viipyilen" ja "jos nyt lopettaisin tähän, tämä voisi olla melkein valmis sonetti".

Kielitietoisuudesta huolimatta läsnä on silloin tällöin minäpuhuja, joka on milloin epävarma, milloin kaikesta hulluudesta huvittunut. Mukana on teräviä havaintoja ja kaikenlaista joutavaa. Kieli on välillä terävää, välillä tyhjäkäyntiä. Moni runo maistuu edelleen vahvasti kollaasilta ja hakukonerunoudelta.

Jukka Koskelainen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi