Melkein kaikki Kaurismäestä Viehättävästi liioittelevan ystävän luonnos suuria elkeitä vierastavan moralistin muotokuvaksi

kirjat

A

ki Kaurismäen ja

Peter von Baghin yhteinen historia palautuu - paitsi Suomen elokuva-arkiston näytöksiin 30 vuotta sitten - näiden yhdessä

Mika Kaurismäen ja

Anssi Mänttärin kanssa 1986 perustamaan Sodankylän elokuvafestivaaliin.

Kolme vuotta myöhemmin von Bagh lanseerasi kirjansa otsikossa termin "elämää suuremmat elokuvat", kenties aavistaen, että hän oli aikanaan tunnistava tuon keksimänsä kvaliteetin joissakin 14 vuotta nuoremman kaverinsa töissä.

Kaurismäki-kirjan äärellä voi alustavasti kysyä, miten monisanaisen ja viehättävästi liioittelevan von Baghin tyyli soveltuu sellaisen ohjaajan käsittelyyn, joka vierastaa suuria elkeitä ja joka

Tulitikkutehtaan tytössä päätti tehdä elokuvan "joka saisi

Robert Bressonin vaikuttamaan eeppisten toimintaelokuvien ohjaajalta". Toinen on sanojen suurkuluttaja, toinen niiden satunnaiskäyttäjä.

No hyvin tässä pärjätään. Alun dialogeissa esiintyy lievästi vaivaannuttavaa näyttelemistä, mutta rutiinin vakiinnuttua von Bagh omaksuu sopivin välein hyvän koomikkoparin

straight man -asenteen, joka sallii Kaurismäen olla halutessaan milloin hauska, milloin tosissaan.

Elokuvien tekovaiheita esiteltäessä esiin poimiutuu sopivassa mitassa myös ohjaajantyön keskeisiä teoreettisia elementtejä, niin että loppuun päästyään lukija huomaa oppineensa yhtä ja toista ohjaajan ajatuksista ja työtavoista.

Kaurismäestä tiedetään paljon, mutta kirjassa lienee ihailijoillekin uusia asioita.

Matti Pellonpään Nikander-hahmon synty ja kehittely on kiinnostavaa ja kaunista luettavaa, samoin näkemykset näyttelijäntyöstä ja erityisesti muusikkojen vaivattomasta sopeutumisesta kameroiden eteen.

Kommentit ohjaajan suhteesta maalaustaiteeseen (

Hopper,

Vermeer,

Goya,

Rembrandt) ja suomalaiseen musiikkiin ja sen esittäjiin ovat valaisevia, joskin vieläkin valaisevampi on tieto, että tämän suhteella musiikkiin on erityinen tausta:

"Yrittäessäni nuoruudessani hakea tanssipaikoilla jotakuta tanssimaan vastaus oli tyly ja jäin yksin musiikin kanssa".

Nekin palkitaan, jotka selaavat kirjaa niiden

one linereiden toivossa, jotka ovat tulleet meillä ja muuallakin Kaurismäen tavaramerkeiksi.

"Olisi aika keskustella siitä, täyttääkö elokuva nykyisellään edes taidemuodon määritelmän."

Niukan estetiikan mestari lähestyy mykän

Juhan jälkeen zen-ihannetta: "Perimmäinen suunnitelmani on päästä eroon myös kuvasta."

Jos jotakin, niin dialogeista jää kaipaamaan edes jonkinlaista kriittistä näkökulmaa.

Kun tekstin informaatioarvo on näinkin suuri, ei kahden ilmeisen samoin ajattelevan kaveruksen keskustelu ole ikävystyttävää, mutta kun von Baghin lievän palvova myötäsukaisuus jatkuu myös Kaurismäen elokuvia käsittelevissä lyhyissä esseissä, lukija alkaa odottaa särmää, pientäkin. Mutta sitä ei oikein tahdo tulla.

Kun

Michael Powell huomautti Sodankylässä Kaurismäelle

Hamletin keskijaksoon liittyvistä ongelmista, von Bagh muistaa Powellin pitäneen elokuvasta "aukottomasti". Kaurismäki kuittaa tämän "festivaalivieraan kohteliaisuudeksi".

Todettuaan, että elokuvassa

Leningrad Cowboys Meet Moses "ohjaaja laiminlöi keskeisimmät elokuvalliset periaatteensa" ja ettei "elokuvan taso säily loppuun asti niin korkeana kuin ensimmäisten kuvien perusteella voisi olettaa", hän päättää tekstinsä arvioon, että kysymyksessä on kuitenkin "jonkinlainen rinnakkaisteos

Renoirin elokuvalle

Aamiainen ruohikolla".

No joo.

Kaurismäen elokuvissa vallitsee tunnetusti ihmeellinen tasapaino ilottomaksi ja ankaraksi kuvatun yhteiskunnan ("jumalan hylkäämän maailman") ja siinä kuitenkin toteutuvien kauniiden ja arvokkaiden ihmissuhteiden välillä. Kirja ei anna välittömiä virikkeitä juuri tämän asian syvempään käsittelyyn, mutta parin vihjeen kautta Kaurismäen sielunmaisemaa voisi kuitenkin yrittää valottaa.

Hän puhuu parissakin kohtaa hiukan yllättävästi "armosta", kummassakin Robert Bressonin yhteydessä. Ensin lempeä heitto edesmenneen

James Ageen suuntaan, jolla olisi ollut edellytyksiä ymmärtää Bressonin näkemyksiä, mutta joka on jo "turvallisesti kärsimyksen ulkopuolella ja armon piirissä".

Ja sitten suoraan Bressoniin, joka katolisena ja

Georges Bernanosin avulla tajusi armon merkityksen. Mutta "meilläpäin ei tunnetusti armoa anneta, eikä varsinkaan pyydetä".

Bressonin filosofian taustalla on jansenismi, 1600-luvulta peräisin oleva teologinen suunta, joka painottaa kalvinistisessa hengessä maailman pahuutta, mutta samalla armon ja pelastuksen merkitystä yksilön hengellisen selviytymisen strategiassa.

Estetiikassa se johti koruttomaan asketismiin sekä hyvän ja pahan rajojen selväpiirteiseen hahmottamiseen ja henkilökohtaisessa elämässä moraaliseen tinkimättömyyteen.

Bressonin ohella sen vaikutteita voi löytää vaikkapa

Melvilleltä -

Punaisen ympyrän entisen poliisin (

Yves Montand) nimikin taisi olla Jansen.

Olisiko meillä Aki Kaurismäessä - niukan ilmaisun ja tiukan henkilökohtaisen moraalin miehessä - ranskalaisen jansenismin pohjoinen edustaja?

Antaako juuri armon kautta toteutuva vapautuksen mahdollisuus taustan hänen surumielisten elokuviensa onnellisille lopuille?

Kaurismäki-kirja käännettäneen pikapuoliin ranskaksi. Varsinkin von Baghin omissa teksteissä näkyy pyrkimys puhutella ulkomaisia lukijoita, erityisesti elokuvahistorian tuntijoita. Olisiko viittauksia ja rinnastuksia elokuvan historiaan jo liikaakin?

Kun on kysymys ranskalaisista - ei varmaankaan.

Ja kun on kysymys Kaurismäestä, voi kotimainenkin lukijakunta vakuuttua siitä, että tämä ei ole turhaan istunut elokuva-arkistossa; se sato kypsyy sekä Kaurismäen elokuvien suurissa kuvioissa että kirjan esittelemissä pienissä ja herkullisissa sitaateissa.

Mutta on kirjassa vielä muutakin.

Von Baghin erityisesti tv-töissään osoittama taito rakentaa kokonaisuuksia monista eri aineksista on tuottanut eräänlaisen kollaasin, jossa haastatteluja ja esseitä tukevat ja täydentävät muut, pienemmät tekstikokonaisuudet, joiden kautta kirja kasvaa jo hiukan ylikin varsinaisesta ydinaiheestaan.

Kaurismäen elokuvien näyttelijäkunta ja muutkin työtoverit esitellään suppein, mutta varmaotteisin tekstein ja oman sivunsa saavat myös ne suomalaiset klassikot, joiden merkityksestä Kaurismäelle ulkomaalaisia on syytä muistuttaa.

Kirja on näyttävä, mutta mitä siitä mahtaa tuumia Aki Kaurismäki, joka vierastaa jo niitä kollegoitakin, jotka pitävät seinillään omien elokuviensa julisteita ("se viittaa itsetyytyväisyyteen, joka on kuolemansynti")?

Tätäkö hän pohtinee kirjan kansikuvassa, koira seuranaan, jonkin portugalilaisen vuoren rinteellä? Houkutteliko Petteri, vanha kaveri, tällaiseen; eikä toinen sitten osannut sanoa ei?

Jos houkutteli, hyvä meille lukijoille ja varmaan ranskalaisillekin. Ja ehkä vanhan jansenistin on opittava - ellei ole jo oppinut - että tämäkin maailma vaatii omansa, kun on tuollaisen tien valinnut.

Olli Alho

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi