Menetyksen kestävyys

Joel Haahtelan neljäs proosateos on tiivis pienoisromaani. Kertoja kuljeskelee kaupungilla ja kohtaa tuntemattoman nuoren naisen. Miehen ja naisen välille syntyy yksipuolinen suhde. Naisesta tulee miehen tapauksettoman elämän sisältö.

Mies odottelee naisen päivittäisellä kulkureitillä, seurailee tätä etäältä, saa sattumalta tietää naisen nimen ja ottaa selville osoitteenkin. Kun nainen kesällä lähtee töihin lomakeskukseen, seuraa mies aikanaan sinne.

Elena on minimalistista kirjallisuutta. Tapahtumat ja juoni ovat vähäiset, henkilöistä vain kertojaminä saa hahmoa, vaikka hänkään tuskin ääriviivoja enempää. Miljööt ovat yleisluontoisia ja kaupunki päähenkilön tavoin nimetön.

Kertomus avautuu lopussa. Uudelleen lukiessa voi tosin huomata, että Haahtela on asioiden todellisesta laidasta antanut matkan varrella muutaman luotettavan viitteen.

Kertoja on 81-vuotias mies, joka on jäänyt pitkän avioliiton jälkeen leskeksi. Elenassa hän näkee vaimonsa nuorena mutta tunnistaa samalla myös oman vanhuutensa.

Haahtela käsittelee pelkistetysti merkityksellistä tunnetta ja kokemusta, ristiriitaa kiitävän ajan ja oman minuuden pysyvyyden välillä. Kysymys on ihmiselämän paradoksista: miten menetetty voi olla kestävää ja "kadotettu tuskin poissa on", kuten runoilija on sanonut?

Vaikka niukkuus uhkaakin muuttua ohuudeksi, Joel Haahtelan pikku kirja on omintakeinen suoritus alalla, jota meillä on harrastettu vähänlaisesti.

Pertti Lassila

kirjat

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi