Merikotka jäi eloon

Kannan elvyttäminen on suomalaisen luonnonsuojelutyön menestystarinoita

Tekijöiden kannalta saattaa olla kiusallista, kun kaksi luontokirjaa merikotkasta ilmestyi lähes yhtä aikaa. Lukijalle asetelma on miellyttävä. Harvoin pääsee näin kovien luontokuvajehujen ajankohtaisia aikaansaannoksia vertailemaan yhtä herkullisesti.

Yhtäläisyyksiä löytyy jo esittelysivuilta: molemmat ovat valinneet aloituskuvaksi kuivuneella oksankäppyrällä istuvan merikotkan, joka kiljuu kaula pitkällä kohti taivasta.

Molemmissa kirjoissa viihdytään samoilla Merenkurkun tulvapuroilla ja talvisilla haaskoilla. Molemmissa on kuvia samalta Vaasan seudulla sijaitsevalta pesältä, jonka isäntäpari tunnetaan luontokuvaajapiireissä pitkämielisyydestään.

Seppo Keräsen

Merikotkan siivillä on näistä kahdesta se virallinen merikotkakirja, sillä se on myös Maailman Luonnon Säätiön (WWF) 30-vuotiaan Suomen osaston juhlakirja. Siihen se aiheensa puolesta sopii erinomaisesti, sillä merikotkakannan elvyttäminen on yksi suomalaisen luonnonsuojelutyön menestystarinoita.

Vain 30 vuotta sitten laji näytti tuhoon tuomitulta, uusia poikasia pääsi lentoon vain muutama kesässä. Viime kesänä Suomen merikotkat saivat maailmalle 175 poikasta. 1970-luvulla merikotkan näkeminen oli harvinainen onnenpotku. Nykyisin esimerkiksi Porkkalanniemen kärjestä näkee talvisin samalla retkellä helposti toistakymmentäkin merikotkaa.

Suurin ansio kannan vahvistumisesta kuuluu talviruokinnalle, ja molempien kirjojen tekijät ovat siinä puuhassa tehneet oman osuutensa ja raahanneet sianruhoja kotkien mässäiltäväksi.

Keränen kuvasi 1970-luvulla merikotkapotretin, josta tuli koko linnun suojelun symboli. Kuva on ehtinyt tulla puhkitutuksi WWF:n julisteista ja muista kampanjatuotteista, ja on se mukana tässäkin kirjassa. Onneksi se näyttää jo kovin vanhentuneelta, ja uudet otokset pesevät sen kaikessa muussa paitsi nostalgisuudessa.

Sivulla 48 on Keräsen ottamista uusista potreteista paras. Se on häkellyttävän hieno ja maalauksellinen merikotkamuotokuva, jossa linnun tuima ylväys todella pääsee oikeuksiinsa.

Keränen tavoittaa merikotkasta parhaiten juuri kohteen komean ja mahtipontisen puolen. Hänen kuvissaan suurin lintumme esiintyy useimmiten tuikeana tarkkailijana tai pelottavana saalistajana.

Toisenlaisia tunnelmia nähdään lähinnä muutamissa talvihaaskoilta otetuissa kuvissa, joissa repaleiset nuoret merikotkat rähisevät keskenään vähemmän arvokkaasti.

Haaskalta on

napattu myös kirjan vaikuttavin kuva, jossa vanha naaraslintu laskeutuu siivet levällään ruokinnalle. Ilmestys on niin hiuksianostattavan hurja, että se peittoaa mennen tullen muodikkaiden fantasiaelokuvienkin visiot.

Tai ainakin melkein. Senkin kuvan tehoa syö outo taittovirhe: muutamat aukeamalle levitetyt kuvat katkeavat kiusallisesti kirjan taitteeseen.

Saaristoluontoon erikoistunut Keränen on kuvannut merikotkaa kolmekymmentä vuotta, joten aiheita ja tilanteita piisaa. Siksi tuntuu hieman oudolta ratkaisulta, että kirjan keskivaiheella on peräkkäin peräti viiden aukeaman jakso, jossa päähenkilöstä ei näy vilaustakaan. Varsinkin kun kuvat esimerkiksi haahkaparvesta ja luodolla lekottelevista harmaahylkeistä ovat kirjan valjuinta antia. Merikotkan siivillä -kirjan tekstin on kirjoittanut Hans Hästbacka. Hästbackan vauhdikas maalailu toimii välillä hyvin ja välillä ei.

Vetävimmillään tarina (ja tietysti kuvat) imee mukaan saariston kiihkeään elämään niin, että se panee kädet hikoillen ikävöimään keväisiä lintukarkeloita. Välillä teksti tukehtuu yliyritteliääseen adjektiiviryöpytykseen niin, ettei lukijalla tahdo henki kulkea.

Merenkurkun

isäntäshamaani Eero Murtomäki joukkoineen kertoo Haliaeetus albicilla -kirjassa merikotkien elämästä Merenkurkussa, joka on yksi Suomen merkittävimmistä merikotkaseuduista.

Kaikki Haliaeetus albicillan tekijät ovat ansioituneita merikotkatuntijoita. Murtomäki on julkaissut mahtilinnusta parikin kirjaa ja biologi Juhani Koivusaari on perehtyneimpiä merikotkatutkijoitamme. Haliaeetus albicilla on omakustanne, jossa painojälki ja sen sellaiset asiat ovat erittäin kunnossa.

Merenkurkkulaiset ovat valinneet aiheeseen varsin erilaisen lähestymistavan kuin kollegansa Keränen. Ylväitä muotokuvia Haliaeetus albicillassa on aika vähän. Katsojan eteen vyörytetään vauhtia, liikettä, tunnelmia ja eläväisiä kuvasarjoja.

Murtomäki on taittanut kirjan, ja hänen viime vuosien kiinnostuksensa elävään kuvaan näkyy tilanteiden kuljetuksina ja hurjina kuvatarinoina. Ajattelutapojen ero näkyy siinäkin, että suunnilleen samaan sivumäärään Murtomäki on sijoittanut puolet enemmän kuvia kuin Merikotkan siivillä -kirjassa on. Haliaeetus albicillassa myös tunnelmien kirjo on laajempi. Merenkurkkulaisilla on riittänyt silmää myös komiikalle ja hassuille tilanteille. Mukaan on kelpuutettu kivasti omituisia kuvia. Esimerkiksi sivun 37 vaakakierteeseen lennossa kiepsahtava merikotka on vääntänyt itsensä sellaiseen solmuun, että otuksen tunnistaminen edes linnuksi on todella haasteellinen tehtävä.

Haaskarähinöistä

merenkurkkulaiset ovat saaneet upeita kuvasarjoja, joissa nähdään välillä hupaisia kähinöitä ja välillä kiihkeitä taisteluja - tiukkoja katsekontakteja myöten. Haliaeetus albicillan vaikuttavin anti on peräisin tulvapuroilta, joihin hauet nousevat keväisin kutemaan ja joiden äärelle kalansyöjät kerääntyvät nauttimaan helpoista saaliista. Merenkurkkulaiset ovat ikuistaneet puroilta hurjia tilanteita, kuten merikotkan ja kurkiparin yhteenoton rantaruovikossa. Samoin väripohjalle taitettu aukeaman kuvakertomus merikotkan öisestä kalaretkestä on upea. Haliaeetus albicillalle olisi ehdottomasti tehnyt hyvää, jos materiaalia olisi karsittu kovemmalla kädellä. Välillä kuvapaljous syö yksittäisten kuvien tehoa ja kirjaan on päässyt liikaa yhdentekeviä kuvia. Monikin aukeamakokonaisuus olisi parantunut oleellisesti, jos muutama kuva olisi pudotettu pois.

Kirjan sanallinen kerronta on pätevää asiatekstiä, jonka Murtomäki on kirjoittanut pääosin Koivusaaren tutkimusaineiston pohjalta. Murtomäeltä on totuttu lukemaan persoonallisia ja varsin kaunokirjallisia tekstejä, mutta tällä kertaa hän pitäytyy kohtalaisen viileällä tietokirjalinjalla. Ehkä linjavalinta johtuu siitä, että Murtomäki on jo julkaissut merikotkasta luontoromaanin Mahtilintu .

Miten näiden

kahden merikotkakirjan vertailussa kävi?

Voittajaa ei löydy. Kummassakin on ansionsa, mutta myös puutteensa.

Hieman jää mietityttämään, mitä olisi syntynyt, jos tekijät olisivat yhdistäneet voimansa ja tehneet yhden, yhteisen teoksen. Luultavasti fantastinen merikotkakirja.

Jouni K. Kemppainen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi