Mies ajaa autoa ja lisääntyy

Jukka Viikilän esikoiskokoelman runoissa aika jäytää ihmistä

esikoiskirja

R unoja, julistaa Jukka Viikilän (s. 1973) kokoelma nimessään.

Teoksessa puhuu mies, jonka silmissä suuret ikäluokat rapistuvat ja miehuuden mallit kuluvat kliseiksi. Aiheista moni on muhinut Viikilän Plimsollin merkki -blogissa, jota hän on kirjoittanut vuodesta 2004.

Viikilän teos hämmentää ja pursuaa. Se irrottautuu rytinällä runokokoelmien tarinallisuutta suosivasta nykysuuntauksesta. Runoja ei tarjoa kertomusta vaan vilkaisuja suuntaan ja toiseen. Alun rehevistä luontokuvista liu'utaan pian urbaanin elämänmenon kuvauksiin, liikenteen ja liikkumisen paradokseihin, niistä ikäkriiseihin. Lopuksi herkutellaan tekstilainoilla.

Kokoava tekijä on miehen ääni, jota seuraamalla teoksen rakenne alkaa hahmottua. Alussa liikutaan agraarisessa maailmassa:

"Vehnän ja ohran itsepölytys aurinkoisella pellolla, järveltä käy kevyt tuuli, ilma täyttyy siemenistä. Lapseton isäntä rantautuu tyhjin verkoin. Ojat ovat limaisia sammakonkudusta. Jos pidättäytyisi jatkuvasta siemenhukkaamisesta."

Ollaan ytimessä: luonnon ympäröimänä, biologisten tarpeiden äärellä, kielessä, jota jykevöittävät elämänpuun ja raamatullisten yksityiskohtien kaltaiset myyttiset viitteet. Vaistot kehottavat jatkamaan sukua ja saalistamaan. Toimilla on biologinen ja metalyyrinen, luomiseen liittyvä merkitys.

"Mitä vaikeammaksi kysymykset käyvät, / sitä nopeammin tulisi autojen liikkua."

Vähitellen runoihin jo alussa asettunut kuolevaisuuden ja ajallisuuden pohdinta murtautuu yhä voimakkaammin esiin. Ikiaikaisesta kiiman ja siittämisen maailmasta astutaan arkeen, jossa aikaa paetaan hevosvoimin.

Ajallisuus merkitsee kuolemaa, mutta myös keskiluokkaistumista, urautumista, tylsymistä. Puhuja räväyttää esiin kerrostaloelämän pikkusieluiset ja absurdit piirteet, sen arkielämän, jolle porvariston kritisoijat ovat aina nauraneet.

Viikilä pallottelee kokoelmassaan maskuliinisuuden kliseillä. Teoksessa vanheneminen on paitsi yksilöä koetteleva prosessi myös yhteiskuntaa ravistava muutos.

"Totta kai kun lamput pannaan kantoihin yhdellä kertaa / ne sitten sammuvatkin samoihin aikoihin."

Suurten ikäluokkien myötä murtuvat tietyt miehenä olemisen tavat. Puhuja on muutoksen edessä neuvoton:

"Orkideassani on 12 kukkaa ja yksi nuppu. / Vaikka luvataan, se ei kuki toistamiseen näillä taidoilla. / Loput Suomen itsenäisyydestä tulisi menettää väkivaltaisesti / eikä näin."

Miehiselle alueelle on tunkeutunut jotakin sinne kuulumatonta: orkidea, naiseuden ja eksotiikan symboli. Uudisraivaajasta on tullut kukkienkastelija, Raamatun kantaisästä parisuhteen haaksirikkoinen.

Loppupuolella ajallisuus syvenee viimein myös historiallisuudeksi. Metalyyrisyyden teema jatkuu kokeiluissa, joissa erilaisten lähdetekstien ja runouden raja hämärtyy.

Viikilä napsii lainoja muun muassa J. Huizingan kirjoittamasta Erasmus Rotterdamilaisen elämäkerrasta.

"Erasmus Venetsiassa Alduksen seurassa (öljy kankaalle 63 x 48 cm) / Erasmus väheksyy teostaan Tyhmyyden ylistys (öljy kankaalle 109 x 99 cm)"

Lukija pysäytetään yllättävien huomioiden äärelle, valokeila kohdistetaan sivulauseisiin ja kuriositeetteihin. Mikä on kertomisen arvoista?

Hyvä kysymys. Harventaminen olisi tehnyt kokoelmalle hyvää. Nyt etenkin loppupuolelle on livahtanut säkeitä, joiden särmä ohenee arkiseksi purnaukseksi.

Pienistä särähdyksistä huolimatta Runoja osuu maaliinsa. Kokoelma velmuilee, muttei tukehduta kriittisyyttään helppohintaisen sarkasmin alle.

Uusien elämänselitysten laatimisen sijasta Viikilä haastaa pysähtymään ja katsomaan. Saapa nähdä, missä vaiheessa runoilija alkaa rakentaa purkamansa tilalle.

Kirjoittaja on 21-vuotias kotimaisen kirjallisuuden opiskelija Helsingin yliopistosta.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 12. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 25. lokakuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi