Mies mykkä kuin musta kivi

Rahimin romaani on vaimon monologi koomassa olevalle miehelle

Vaikka Atiq Rahimi on aivan liian hienovarainen kirjoittaja julistaakseen tai provosoidakseen, ei jää epäselvyyttä, kenen puolella hän seisoo. Yleismaailmallinen tarina sijoittuu tarkasti rajattuun tilaan, yhteen huoneeseen, jonka verhoihin "muuttolintujen liike on jähmettynyt kellertävän sinistä taivasta vasten". Ollaan Afganistanissa "tai toisaalla", ja nuori nainen on valvonut jo kolmatta viikkoa koomassa makaavan aviomiehensä sängyn äärellä, "hengittänyt sinun kanssasi".

Lyhyt romaani muodostuu paljolti monologista, jossa nainen avautuu aviomiehelleen. Jo kolmasosan luettuaan tulee tunne, ettei tällä tarinalla voi olla onnellista loppua. Epätoivon ja väsymyksen vimmalla nainen on varma, että mies kuulee häntä: "Sillä nyt minä omistan sinun ruumiisi ja sinä minun salaisuuteni."

Aviomiehestä tulee myyttinen kärsimysten kivi, jolle voi kertoa häpeän hetkensä - katharsikseen asti, jolloin kivi räjähtää palasiksi.

Nainen vaatii ja huutaa, välillä itkee ja uikuttaa. Hän tempoilee miehen sylin ja oman halunsa välillä. Hän toivoo ja pelkää miehen menettämistä - toivoo vastarakkautta ja pelkää yksinäisyyttä. Hän hoivaa ja lähtee, palaa ja syyttää, antautuu toiselle miehelle ja kumminkin rakastaa ehdoitta. Ja välillä säälii molempia: "Jos on vaikeaa olla nainen, niin on vaikeaa olla mieskin!"

Mykkä mies ei tietenkään vastaa, vaan vaatii passiivisuudellaan naista asettumaan yhä uudestaan molempien asemaan, tunnustamaan omat heikkoutensa ja virheensä.

Anteeksiannon, nöyryyttämisen ja kunnioituksen sekavat tunteet täyttävät sakeana pienen huoneen. Vallankäyttö pelkistyneimmillään palautuu seksuaalisuuteen, oman ruumiin omistamiseen ja halujen hallintaan. Tämä kauhistuttaa ja viehättää naista, joka toisaalta muuttuu "paholaiseksi sinua varten, sinua vastaan" ja toisaalta "on vihdoin pystynyt jakamaan jotain kanssasi". Nainen toivoo, että siirtämällä toiseen halujaan ja salaisuuksiaan hän vihdoin saisi miehen ymmärtämään itseään.

Syystä on elämänhalu tiessään: aviomies on alusta asti ollut välinpitämätön, luotaantyöntävä ja väkivaltainen. Nuoren vaimon on ollut kunnioittaminen sotasankaria, sillä naiselle ei ole muuta roolia kuin lasten synnyttäminen. Vain muutamia läheisiä ihmisiä nainen muistelee lämmöllä, ja pienet tyttäretkin kannattelevat salaisuuden raskasta lastia, joka vasta loppumetreillä selviää.

Välillä on lukeminenkin raskasta, sillä Rahimi kirjoittaa lyhyitä, tylyjä lauseita, jotka nakuttavat esiin rajatilaan ajautuvan naisen sisäisiä solmuja.

Suomentaja Kristina Haataja tekee tasaisen varmaa työtä. Kärsimysten musta kivi, sänkyyn sidottu aviomies, imee kaiken itseensä, mutta kuka sanoo viimeisen sanan, kuka murtuu säpäleiksi?

Vihlova ja kipeä teos ei suo onnellista loppua eikä ylipäätään optimistista vastausta, ja kirjan luettuaan korvat soivat pitkään. Pieni kirja huutaa suureen ääneen: "Älä luota ihmiseen, joka on tuntenut aseiden nautinnon huuman!"

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi