Mies on poika ja isä

Lääkäri Juhani Seppänen kehittää kirjassaan ja käytännössä uuden isän projektia

Lääkäri Juhani Seppänen isäytyi kohtalaisen kypsällä iällä, neljissäkymmenissä. Hänen kirjansa päättyy tuhatluvun vaihteeseen, jolloin isä ja poika ovat saaneet elää yhdessä vajaat puolitoista vuotta. Hänen kuvauksensa isyydestään ja pohdintansa sen ympärillä eivät perustele itseään kokemuksen suuruudella tai poikkeavuudella. Hän myöntää nöyrästi, että isyyden eri ulottuvuuksista hän tietää vähän.

Tyypillinen suomalainen mies ja isä Seppänen ei ole. Hän on professorin poika, hänellä on pitkän koulutuksen vaatinut ammatti (lääkäri), kolumnistina hankittu kirjoitustaito sekä myöhään saatu ja toistaiseksi ainoa lapsi. Hänellä on myös liikuttavan hyvä ja sukupolvessaan taatusti epätyypillinen isäsuhde. Se näyttää perustalta kirjoittajan mies- ja isätietoisuuudelle, joka paikoin yltyy hiukan naisia vähätteleväksi.

Kirjan eetos ja paatos on, että mies on loistava isä, kunhan vain päättää sitä olla.

Isyydellä on kaksi mahtavaa vastavoimaa: äiti ja työ. Liian moni isä luovuttaa vanhemmuuden äidin etu- tai yksinoikeudeksi. Ja moderni työkulttuuri riistää isältä lapsen ja lapselta isän.

Kansalaisrohkeutta

Seppänen osoittaa pienessä ja suuressa. Hän kehittää uuden isän projektia niin jäämällä työstä vanhempainlomakaudelle kuin kirjoittamalla kokemuksistaan kirjan. Edellisessä ratkaisussa hän kuuluu kahden prosentin, jälkimmäisessä tietääkseni yhden miehen vähemmistöön. Hän vastustaa kulutusta, mutta kamppailun poikansa suojelemiseksi tavaravuorilta hän tietenkin häviää, koska ei ole tämän kanssa kaksin.

Jo älyllisen rehellisyyden takia arvostan suuresti kirjan niitä jaksoja, joissa pohditaan isyyden ja työn suhdetta.

Moni väittää olevansa superisä kotona ja supermies työpaikalla. Seppäsen mukaan näitä rooleja ei voi yhdistää, valinta on pakko tehdä.

Hän ei paljon arvosta työtä, vielä vähemmän karrieeria. Hän paljastaa termissä etätyö piilevän harhan, tosiasiassahan se on lähityötä. Hän arvostelee ankarasti sitoutumista vaativaa työkulttuuria, jossa hän näkee isyyden tuhon ja perheen vaaran. Hän pitää häikäilemättä kiinni vähemmistöön jäävistä arvoistaan, mutta on piinallisenkin tietoinen enemmistön arvoista.

Hän epäilee soveltuvuuttaan erityisesti pojan isäksi, koska ei pysty antamaan sitä työlle omistautuvaa miehenmallia, jota nyky-yhteiskunta vaatii. (Aluksi toivomansa tytön isyydestä hänellä on ajatuksia, joissa olen näkevinäni kokemuksen puutetta.)

Seppänen ravistelee tuttua teesiä, että isä osaa kaiken minkä äitikin imettämistä lukuun ottamatta. Eivät kaikki äidit osaa tai halua imettää. Isä imettää tuttipullolla, ja imettäisi nisilläänkin, jos häntä sopivin hormonein käsiteltäisiin.

Pidin jo etukäteen

kirjan nimestä, vaikka rautalangasta väännetty tekstikansi antoikin sille lujan iskun.

Lukiessa nimilause saa monia merkityksiä. Ensimmäinen sana on isä, jos isä niin tahtoo. Synnytyksessä isä kohtaa lapsensa ennen äitiä, hän on lapsen vastaan ottava vanhempi, mistä hän saa etumatkaa.

Seppänen poimii taitavasti jokaisen murun, josta voi isyyden mahdollisuuksia rakentaa. Kun hänen poikansa jokeltelee "pappa", hän voi uskoa kuulevansa puhuteltavan itseään.

Nimen varsinainen merkitys on kuitenkin se, että miehen ensimmäinen sana on isä. Hänen tärkein tehtävänsä on isyys. Se on hänen luomissanansa. Mies sanoo: tulkoon isyys, ja lapsi tulee.

Koti-isyys on kovempi näyttö maskuliinisuudesta kuin karrieeri. Miehet ovat hukanneet isyytensä, sen löytäminen ja toimeenpano on heidän suuri mahdollisuutensa niin lapsiaan kuin itseään kohtaan. Mutta tähän heidät on heräteltävä siitä äitimyytin ja työkultin horteesta, jossa kulttuurimme elää.

Kirja on lukijalleen aivomyrsky, Seppänen ryöppyttää hänen niskaansa havaintoja ja spekulaatioita. Perustana on raportti ja tunnustus, mutta pitkin jaksoin kirja essehtii ja filosofoi isyydestä ja kaikesta siihen liittyvästä.

Eikä ole vähän se, mikä miehen elämässä isyyteen liittyy, itse asiassa kaikki.

Suku liittyy siihen erilaisten mallien tarjoajana. Työ liittyy siihen ajankäytön ja miehen mallin kautta. Siihen liittyvät tasa-arvokysymykset, sukupuolten tehtävät ja suhde yhteiskunnassa. Siihen liittyvät nais- ja miestutkimukset, joista edellinen synnytti jälkimmäisen.

Ja näyttää siihen liittyvän tekijän maailmankatsomuskin hänen ateismiaan myöten. Päätöstään antaa kastaa poikansa Seppänen perustelee riitin ensisijaisuudella dogmiin nähden. Hän aloittaa kirjansa Jeesuksen syntymäkertomuksella, josta hän kaivaa esiin arkkityyppiset roolimallit. Vanhemmuuden vastuun ottava Joosef on oikea isä, Jumala on poissaoleva ja poikansa karrieerilleen uhraava isä.

Tunnustajana Seppänen

on riittävän ekshibitionistinen. Hän tarraa kiinni myös vaikeimpaan tehtävään, isän tunnelmien ja tunteiden kuvaamiseen.

Pohdiskelijana hän on ideageneraattori, jolta tulee visiota, teoriaa ja spekulaatiota kuin turkin hihasta. Kriittisestä koettelusta hän jättää osan lukijoille. Hän on erinomainen totutun ravistelija ja vakiintuneen romuttaja.

Metodinsa, ainakin pääosan siitä, hän ilmoittaa itse. Hän kertoo pitäneensä mielessään Jari Sinkkosen lauseen "isyydestä puhuttaessa on syytä olla varovainen", koska yritti kaikin tavoin rikkoa sitä vastaan.

Seurauksena on rohkeutta, näkemystä, utopiaa, mutta myös aiheettomia yleistyksiä ja puolitotuuksia. Loppua kohti kysytään enemmän kuin vastataan, jolloin lukija saattaa kaivata Seppäsen omia kantoja asioihin.

Isäksi tulon

kokemuksessa on jotain yliyksilöllistä, monta havaintoa ja ihmetystä saman kokenut tuntee kuin itse kirjoittaneensa. Toisia kohtia vain ihmettelee ne kirjoittajalle suoden, kolmannet herättävät halun väittää vastaan, tuoda tietojaan ja kokemuksiaan vasta-aineistoksi.

Kun Seppänen valittaa isyyden kuvausten poissaoloa kaunokirjallisuudessa, hän osoittaa maailmankirjallisuuden tuntemuksen puutetta. Historiaton aikamme tervehtii uutuuksina kaikkea sitä, minkä menneisyyttä se ei tunne. Maailmankirjallisuuden ehkä vaikuttavin kuvaus isäksi tulosta, melkeinpä läsnäolosta synnytyksessäkin, sisältyy Leo Tolstoin romaaniin Anna Karenina.

Seppäsellä on paradoksin tajua: "Isät ovat poissa lastensa elämästä, jotta näillä olisi hyvä olla."

Hän on verbalisti, mutta ei aina tyylitietoinen. Teksti on iskevää, räväkkää, rempseää. Kuvien lentäessä lauseet saattavat mennä tukkoon. Teksti on paikoin kerralla kirjoitetun oloista eli viimeistelemätöntä. Lauserakentelu jää joskus keskeneräiseksi. En oppinut pitämään kirosanojen ja harvinaisten sivistyssanojen heittelystä.

Lukiessani tunnustin

itselleni kaksi asiaa. Näin idearikasta ja näkemyksellistä kirjaa en olisi itse pystynyt kirjoittamaan, siksi nostan tekijälle hattua.

Mutta tässä asussa en olisi pystynyt viemään käsikirjoitusta kustannustoimittajalleni. Lastenvaunuja työntävä isä havainnoi: "Kolme nuorta miestä askeltaa tarmokkaasti rinnan kivetyllä jalkakäytävällä paluumatkallaan lounastauolta pankkiinsa töihin." Lukija saisi vähemmälläkin riittävän mielikuvan, esimerkiksi: "Kolme riuskaa miestä palaa lounaalta pankkiinsa."

Jos lukemisesta pitävä Seppänen lukee tarkasti Matti Kuusen kirjasen Miten opin kirjoittamaan paremmin, hänen toisesta kirjastaan tulee ensimmäistä paremmin kirjoitettu. Mutta osansa tehtyään hänkin on voimaton toisen epäkohdan edessä: kustantamoissa nähdään käsikirjoitusten eteen aina vain vähemmän vaivaa.

Markku Envall

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi