Miesten ja naisten eläintarhassa

Anja Snellmanin uusi romaani on trilleri, arjen ylistyslaulu ja kommentti sukupuolten vihanpitoon

  Koska suuri osa Safari Clubi n 416 sivusta kuvaa keski-ikäisen, perheellisen naisen arkea, joku voisi sanoa, ettei kirjassa tapahdu paljon mitään.

On totta, että Safari Club on rakennettu eri tavalla kuin monet muut Snellmanin romaanit. Sen kerronta ajelehtii kuin ihmisen mieli, liikkuu havainnosta ja ajatuksesta toiseen.

Osansa saavat tarinat eläintarhasta, jäänsärkijät, viime presidentinvaalit ja naistenlehtien juttuformaatit. Vaikka takaumia on, tarina on kiinni tässä hetkessä, sen kaoottisessa monitahoisuudessa. Siinä ei totisesti muistella kukkahuiveja tai Kallion 60-lukua. Safari Club on myös juoneltaan yllättävän hillitty. Pääosassa ovat sivistyneen keskiluokan arki ja arvomaailma.

Snellmanin kuvaamana se on kaukana täydellisestä, mutta kuitenkin riittävän kunnollinen kannatellakseen kansakuntaa. Se on myös sillä tavalla avoin, että se mahdollistaa ihmisen henkisen kasvun.

Onko kirja

siis tylsä? Ei sinne päinkään. Se kertoo 1980-90-luvulta hyytävän tapahtumakulun, joka kuvaa suvaitsevaisuuden takatalvea. Safari Club on yhdellä tasollaan upea psykologinen trilleri.

Tuttua Snellmania on se, että ilmiön etummaisena esimerkkinä on naisten ja miesten kasvava kuilu. Toisella tasolla Safari Club on siksi Pelon maantieteen luonteva jatko, elävä ja haastava tasa-arvoromaani.

Mutta koska se kertoo helsinkiläisen eläintarhan ja luonnontieteellisen keskusmuseon elämästä, lankoja vedetään pitemmällekin. Paljon puhutaan geenien merkityksestä, paljon eettisistä valinnoista ihmisen ja luonnon suhteessa.

Olisi hauskaa, jos kirjasta olisi keskustelun herättäjäksi - kaikista näistä aiheista. Sellaiseksi se on varmasti aiottu.

Tarinan päähenkilö

on eläinlääkäri Helena Valve, jolla on kaksi lasta, pastorimies ja valkea kaniini. Hän ei ole feministi, vaan muuten vain kunnon nainen, joka ponnistelee työn ja perheen välillä.

Vastapoolina on eläinmuseon johtaja Ukri Koskela, jota voi kuvata sosiopaatiksi, seksimaanikoksi ja sovinistiksi.

Helena erehtyy opiskelijana (Eerikinkadun Safari Clubilla vietetyn illan jälkeen) yöksi Ukrin luo ja saa tästä ikuisen ahdistelijan. Kun naisesta tulee Korkeasaaren eläinlääkäri, mies alkaa kammeta häntä viralta. Apuna on Testos-miesjärjestö, joka pyrkii palauttamaan miesten vaikutusvallan "feminisoituneessa kulttuurissa".

Lopulta mies selätetään. Asialla on yksinäinen Viiru-tyttö, samanlainen hahmo kuin Pelon maantieteen naisterroristit.

No, tämähän

on aivan posketonta - paitsi, ettei se niin posketonta olekaan.

Vaikka Ukri on täytettyine eläimineen, lerppahattuineen ja thai-vaimoineen uskomaton karikatyyri, hän puhuu tunnistettavin sanoin. Suusta pursuu sosiobiologisia ajatuksia, jotka ovat tuttuja esimerkiksi Yrjö Ahmavaaran ja Tatu Vanhasen tuoreesta kirjasta Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin .

"Miehillä ja naisilla on monia geneettiseen perimään liittyviä eroja jotka ilmenevät käyttäytymisessä. Nämä erot heijastuvat sukupuolten välisen työn ja tehtävien jakoon yhteiskunnassa", Ukri selostaa Testos-järjestön esitteessä.

Omissa ajatuksissaan hän pukee ajatuksensa naisista toisin: perseenkeikuttaja, lutka silkkipuvussa, PMS-hirviö, riivinrauta . Ukri lukee Emile Zolan Nanaa , jossa naisen koko voima nähdään vaginaalisena, likaisena, ja hän saa siksi syystä visvaisen lopun.

Naisvihaajan taustalla on (kliseisesti, ehkä) ankaraa lapsuutta ja julman isän turhaa ihannointia.

Samoja syitä on kirjan toisen äärityypin menneisyydessä. Mustiin pukeutuva Viiru-aktivisti on Ukrin lailla karikatyyri, jonka mukaan "naiset ja miehet muuttuvat koko ajan erilaisemmiksi, ne ovat kuin kaksi eri eläinlajia." Safari Clubissa Ukri ja Viiru kuuluvat selvästi samaan fundamentalistien häkkiin: molemmat uskovat, että heillä on ainoa oikea vastaus. Se pyhittää keinot ja antaa oikeuden puuttua toisten elämään.

On sanottava, että Snellman saa suomalaisesta naisvihasta huomattavasti enemmän irti. Siitä hänellä on taatusti omiakin kokemuksia, julkisesti puhelias nainen kun on.

Tekstissä vilahtaa kirjailija Hannu Raittilan ajatuksia - hänhän on ollut huolissaan miesten huonosta asemasta "naisistuvassa" maailmassa.

Samanlaisia kannanottoja tulee muualtakin koko ajan: milloin on äänessä sosiologi, milloin kirjailija, antropologi tai säveltäjä. Yllättävän monet keski-ikäiset miehet ovat nykyään sitä mieltä, että heille on jäänyt yhteiskunnassa pienempi kakku käteen.

Mutta fanaatikot

sikseen. Snellmanin päähenkilö on Helena Valve - eikä hän ole edes feministi!

Sen sijaan hän on tarkka ympäristönsä tarkkailija. Hän näkee, että naiset esineellistävät miehiä aivan yhtä helposti kuin miehet naisia. Hän kuulee, miten miehet ensin sanovat adjektiiveja "naisellisiksi" ja alkavat sitten haukkua naista adjektiiviryöpyllä. Itse hän ei aina edes muista, onko nainen vai mies.

Helena ei liioin hyväksy pehmeää, ulospäin suuntautuvaa miestään kokonaan. Silti hän rakastaa tätä. Hän näkee, miten eläintarhat kahlitsevat eläimiä ja samalla suojelevat uhanalaisia lajeja. Ja miten äidit rakastavat lapsiaan ja koko ajan lähtevät näiden luota pois.

Näin ristiriitaisesti, rooliensa ja geeniensä vastaisesti tavalliset ihmiset maailmassa elävät. Ja voivat silti olla onnellisia. Tässä on minusta kirjan kolmas taso ja pääteema.

Tavallisilla ihmisillä ei ole aatetta tai ohjelmaa elämää kannattelemassa. Helenakaan ei tee mitään, jotta Ukrin ahdistelu loppuisi , ei edes ikinä kerro siitä kenellekään.

Mitä sitten

olisi tapahtunut ilman Viirua? Olisiko Ukri tuhonnut Helenan? Voi olla, miehen varjoon jääminenhän on aivan yleinen työtätekevän naisen tragedia.

Mutta jos näin olisi käynyt, Helena olisi kyllä sopeutunut. Tuskin hän olisi lähtenyt haulikon kanssa kostamaan; naisena hän olisi löytänyt muuta sisältöä elämäänsä.

Snellman kuvaa arvostavasti sitä ihmissuhdeverkostoa, joka Helenaa ympäröi. Hänen mutkaton ystävyytensä työtoveri Lottaan saa paljon tilaa, samoin erityissuhde opiskelutoveriin, vammautuneesen Lianaan. Myös välit vanhempiin ja omaan perheeseen ovat kunnossa.

Tällaisesta turvaverkosta Ukri ja monet muut miehet eivät osaa uneksiakaan, ja siinä kai on sitten heidän tragediansa.

Mies-nais-trillerin ohi ja yli Snellman nostaa Safari Clubissa esiin paljon laajempiakin suhdeverkostoja.

Se, mikä tapahtuu yksilöiden ja sukupuolten välillä, pätee varmasti myös kansoihin sekä ihmiseen ja luontoon. On mahdollista nähdä aina vain mustaa ja valkoista, alistajia ja alistettuja, taistelua olemassaolosta. Tällaisia mielipiteitä kuulee nykyään yllättävän paljon.

Tai sitten voi kokea elämän keskusteluna, jossa ei ole koskaan yhtä totuutta, koska puhujat ja tilanteet muuttuvat koko ajan.

Se, minkä asenteen valitsee, on jokaisen ihmisen oma ratkaisu.

Suvi Ahola

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi