Mikä venäläisyydessä on säilyttämisen arvoista? Ljudmila Ulitskaja kirjoittaa kulttuurien kohtaamisista

kirjat

Ljudmila Ulitskajan romaani

Iloiset hautajaiset vie meidät takaisin elokuuhun 1991.

Venäjänjuutalainen taiteilija Alik tekee kuolemaa kuumassa ja kosteassa asunnossa keskellä Manhattania. Hänen vierellään valvoo vaimo.

Paikalla on lisäksi entisiä rakastajattaria ja lukematon määrä ystäviä. Suurin osa paikalle kokoontuneesta väestä on emigrantteja. Naiset kuljeksivat puolialastomina kuumuudessa, ilmastointi ei ole toiminut moneen vuoteen.

Saattoväki juo teetä, vodkaa ja margaritoja. He nauravat, itkevät, riitelevät ja muistelevat.

Kirjava emigranttiporukka seuraa surun ja helteen keskellä intensiivisesti uutislähetyksiä Moskovan kohtalon päiviltä, jolloin panssarivaunut olivat matkalla kohti Valkoista taloa.

Kyse on Venäjästä - maasta, jonka he fyysisesti hylänneet, mutta joka on ikuisiksi ajoiksi leimannut heidän mielenlaatunsa.

Mikä venäläisyydessä on säilyttämisen arvoista?

Ulitskaja käsittelee taitavasti suurta kysymystä. Hän ei tarjoa lainattavaksi kelpaavia vastauksia, vaan asettaa kautta romaanin venäläisen ja amerikkalaisen elämäntavan toinen toistaan vasten.

Venäläiset ovat perinteisesti romaanin keskeisen kysymyksen asiantuntijoita, nimittäin sen, joka kysyy, miten meidän on kohdattava kärsimys ja kuolema.

Emigrantit eivät piilottele mitään amerikkalaiseen tapaan, vaan kaikki tapahtuu kaikkien silmäin alla, Alikin hivuttava lihassairaus, hänen kuolemansa ja hänen hautajaisensa.

Ljudmila Ulitskaja säilyttää kaiken aikaa kevyen, hieman ironisesti etäännyttävän kirjoittajanotteensa, jonka

Elina Kahlan suomennos hyvin välittää.

Romaani ei ole siten mitenkään raskas, vaan epätavallisen henkevä ja hauska.

Kuihtuvasta Alikistakin vyöryy elämäniloa, ja romaanin loppupuolella lisäksi myös hyvin yllättävällä tavalla. Hän on ollut kuolemaansa asti taiteilijana väheksytty, mutta erittäin tunnustettu elämäntaiteilijana. Häntä arvostavat etenkin lukuisat naiset, jotka hän on vihkinyt sekä rakkauden että New Yorkin salaisuuksiin.

Alik tietää mistä saa kaupungin parhaan pastramivoileivän, missä on kuunneltava amerikkalaista punkia, mihin aikaan aamusta on käytävä suurella kalatorilla.

Uuden maan kiinnostuksen takaa näkyy hyvin vaihtelevia kohtaloita: miksi nämä venäläiset ovat halunneet jättää Neuvostoliiton, miten he ovat selviytyneet ensimmäistä kuukausista Yhdysvalloissa, ja miten he vähitellen ovat enemmän tai vähemmän alkaneet saada jalansijaa uudesta maasta.

Kirjassa on kovia tarinoita, yksi kertoo muun muassa sirkustaiteilijasta, joka opiskeli juristiksi Kaliforniassa.

Näitten ihmisten kekseliäisyyteen uskoo, koska Ljudmila Ulitskaja tuntee niin ilmeisen hyvin venäläisemigranttien ympyrät.

Yksi Ulitskajan koko kirjallisen tuotannon lävitse kulkeva teema on usko erilaisten kansallisuuksien ja uskontojen hedelmällisistä kohtaamisista.

Ulitskaja näkee esimerkiksi venäläisen ja juutalaisen perinteen kahtena säikeenä, jotka yhdessä punoutuvat vahvaksi ja kauniiksi köydeksi. Ajatus on läsnä

Iloisten hautajaisten monilla tasoilla. Kauneimmillaan, ja kenties myös hauskimmillaan se on kirjassa ortodoksipapin ja israelilaisen rabbin kohtaamisessa, molemmat ovat ystävien kehotuksesta kiiruhtaneet ateisti-Alikin vuoteen äärelle.

Ulitskaja on muun muassa tästä syystä tärkeä kirjailija tämän päivän Venäjällä, jossa muukalaisviha kasvaa silmissä.

Monen muun nykyvenäläisen kirjailijan tavoin hän menestyi hyvin aluksi ulkomailla, etenkin Ranskassa, jossa esikoisromaani

Sonetshka palkittiin Médicisin palkinnolla.

Viime vuosina hän on kuitenkin lujittanut asemaansa kotimaassa.

Hän voitti vuosi sitten ensimmäisenä naiskirjailijana maan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Bookerin palkinnon, aate- ja sukuromaanillaan

Kazus Kukotskogo. Nykyään vain harvat tuhahtavat hänen tuotannolleen ja sanovat sen olevan "damskaja proosaa".

Mikä onkaan sitten Ljudmila Ulitskajan mukaan tärkeintä venäläisten elämänasenteessa?

Iloisten hautajaisten perusteella ehkä elämänkokemuksen hyväksyminen kokonaisuutena, jolloin kärsimys ja kuolema, petokset ja heikkoudetkin pysyvät näkyvillä. Ja sitten luonnollisesti tunteitten vuolas, sovitteleva vuo.

Tämä henkevä ja kaihoisa, pieni romaani kertoo enemmän Venäjästä kuin Amerikasta, mutta eniten ihmisten tavasta elää toistensa, muistojensa ja haaveittensa kanssa.

Kristina Rotkirch

Kirjoittaja on ruotsintanut Ljudmila Ulitskajan esikoisromaanin Sonetshka.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi