Miltä tuntuu, kun kiintopisteet pakenevat

Jarkko Tontin esikoiskokoelma limittää historiaa ja itseironiaa

Esikoisrunoilija Jarkko Tontin Vuosikirja on ylenpalttinen kokoelma. Vuosia siinä on parinkin vuosituhannen ajalta, roomalaisista lähtien. Runoja on kirjoitettu sellaisista historian tutuista vuosista kuten 1618 ja 1848. Moiseen ajalliseen kaareen on harva, jos kukaan, yltänyt sitten Paavo Haavikon historiallisten runoelmien.

Väliin on sitten siroteltu runoja, joita esikoiskokoelmalta pikemmin odottaa. Vuodenaikoja ja tunnelmointia kaupungista, ekologista paatosta. Ja sarja "onnettomasta Jacasser D'hontista", joka on aluksi joutunut palvelijaksi naisten hallitsemaan hoviin.

Pian hän sentään ryhtyy nykysuomalaiseksi nuorehkoksi mieheksi. Yksinäinen alakulo yhtyy kauttaaltaan itseironiseen huumoriin: "Hän uskaltautuu ulos ovesta/ koikkelehtii, ja kas/ askel askeleelta Jacasser rehevöityy, lihakset kimmahtelevat,/ sisäelimet/ kynnenaluset puhdistuvat itsestään/ puutarhaan tullessaan hänellä on jo biologin/ huokoiset keuhkot."

Syntyy melkoinen keitos erilaisia tyylejä. Pitkää ja lyhyttä. Puhki-ironista leikkiä, korkealentoista jylyä. Aikamoista hyppyytystä puolelta toiselle.

Jarkko Tontti, s. 1971, on helsinkiläinen oikeustieteilijä ja filosofi. Hän työskentelee Vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä. Vuosikirja ei pyri ykseyteen, ei edes eri runojen yhteyteen. Yksittäisissäkin runoissa on äkkikäänteitä ja katkonaisia säkeenylityksiä yllin kyllin. Tontin ote on kautta linjan rento, mutta hän ei kaihda pisteliäitä tai sarkastisia sävyjä.

Historialliset jaksot ovat melkoista palapeliä. Aloitusrunon toistuva julistus "vaihdetaan kertoja" toteutuu, mutta historiaa ei kirjoiteta uusiksi, se nähdään vain vaihtelevista perspektiiveistä, yksittäisen kokijan silmin: "Ja minä katson panssarijunan ikkunasta/ katson viimeisen vaunun takaikkunasta valkoista Venäjää/ lumi jo sulaa/ ja kevät on verenpunainen", toteaa vallankumousta pakeneva entinen johtaja.

Vuoteen 1618 kirjattu runo kertoo omalla vinksahtaneella tavallaan kolmekymmenvuotisen sodan puhkeamisen hetkistä, kun protestantit viskasivat keisarin lähettiläät Prahassa sontakasaan. Niin ainakin tarina kertoo, kuten kertoo myös Tontin runo, ja pitää olla historia hyvin muistissa tai kerrata kirjat, jotta saisi runosta jonkinlaisen otteen.

Haavikkoon runojen estetiikka tukeutuu vain osittain. Vuosikirja ei yllä samanlaiseen sanamusiikkiin kuin Haavikon varhaistuotanto. Paremminkin Tontin tyyliparodiat ja kursailematon ote tuovat mieleen 1960-luvun runouden.

Pilailu vanhan terveysoppikirjan kustannuksella on liiankin kuusikymmenlukulaista. Mutta muuten runojen maailma on niin suhteellinen kuin nykyään kuuluukin olla. Aikakaudet, ideat ja havainnot limitetään nopeiksi leikkauksiksi.

Syntyy runsas, usein yllättävä kokoelma. Se ei pitäydy pelkkään ironiaan ja leikkiin, vaan läpi paistaa halu kertoa oikeasti siitä, miltä tuntuu, kun kiintopisteet pakenevat. Vain ilmaisun paikoittainen ylimalkaisuus vie tehoa.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 15. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 28. lokakuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi