Minä, Hande ja paha, paha maailma

Hannu Salaman uusin romaani on monologi, joka hautautuu vimman ja tilityksen alle.

Lahtari-Suomen ja sen myöhempien aikojen inkarnaatioiden henkisen konkurssin pesänhoitaja Hannu Salama on kovassa vauhdissa. Sydän paikallaan tarjoaa sellaista kyytiä, että peruutuspeilistä ei näy kuin epämääräiseen pakopisteeseen katoava viiva. Siinä menossa ei aina tahdo saada ohitse vilistävästä maisemasta oikein järjellistä tolkkua.

Itse asiassa uusi romaani on profaani ja ärtynyt saarna vinoon kasvaneesta maailmasta ja Nato-seireenien sirkutuksessa kylpevästä Suomesta, joka kuuntelee vääriä profeettoja ja palvoo rahan ja typeryyden kotoisia ja lainatavarana kotoutettuja epäjumalia.

Siksi Salama meuhkaa konsanaan kuin muurari Hiltunen Juhannustansseissa. Nyt maalitauluna ei ole kirkko ja kristinusko vaan koko maailma, joka on hilattu kuilun partaalle. Niin on käynyt kirjallisuudellekin. Kirjailijan tämänkertainen alter ego Hans von Blixt ei halua enää kirjoittaa kirjoja, jotka sopisivat vain siististi "kirjakauppojen ikkunoille siinä kuin ruokapuotien kassankylkeen".

Salama tähyää kaiken sisäsiistin tuolle puolen. Osin hän siinä onnistuu, osin ei.

Uho, kiihko, rehvastelu, suuttumus, kiukku, viha, raivo, närkästys ja valtarakenteiden halveksinta ovat tuttuja elementtejä Salaman myöhäiskauden tuotannosta. Ne toimivat kerronnan moottorina myös uusimmassa romaanissa.

Myös tuttavallisesti Handeksi kutsuttu Hans von Blixt ei viihdy maailmassa, joka hänelle on vääryydellä annettu. Hän on hivenen samassa tilanteessa kuin etäinen nimikaimansa, Unmovic-komission puheenjohtajana toiminut Hans Blix etsiessään joukkotuhoaseita Irakista. Molemmat tuntevat tulleensa pahasti kusetetuiksi.

Elämäänsä, kirjojaan ja naisiaan muisteleva Hans von Blixt kommentoi maailman onnetonta tilaa niin tiheästi, että on vaikea mennä sanomaan, mitä hän lopulta sanoo. Hän potee henkistä krapulaa, johon ei ole lääkettä. Syynä ovat viina, Kekkonen ja euro-suomalaisuus.

Oma elämä kulkee paljolti samaa rataa: "Aamuisin vien heppini keppilenkille ja sitten jatkan työnteolla ja kuppilakierroksella ja ruokakaupalla", Hande toteaa Riitalle.

Että silleen.

Salama lataa täysillä ja käyttää luovaa vapauttaan piittaamatta lainkaan siitä, miten lukija kaiken nielee vai nieleekö lainkaan - saman hyökyaallon uhriksi lukija joutui myös esimerkiksi romaanissa Elämän opetuslapsia I:ssa (1997), jossa Harri Salminen oli silloinen Hans von Blixt.

Salama hyppää rohkeasti rotkoon, mutta ei saa kunnon otetta liukkaasta liaanista.

Varsin usein uutuudessa maailman tai Suomen tilan ja vinoumien pohdinta kuitenkin taittuu lähinnä netistä tunnetuiksi vuodatuksiksi, joissa ironia ei vahingossakaan kohdistu vuodatuksen kirjoittajaan itseensä.

"Nykylippostelijat saattoivat nuorina noskekotkina olla melkein tosissaan neukkumyönteisyytensä kanssa ja sitä mukaa vierastivat sillä kertaa Vietnamissa normaaliteurastustaan harjoittavaa USA:ta, eivätkä poliitikkoina vielä sen vertaa kyynisiä kuin silloinen minä, jonka katsottiin olevan vain Moskovassa hyväksyttyä kulttuuri-insinöörin tutkintoa vaille jäänyt sielun remonttimies."

Parhaimmillaan Hannu Salama on pannessaan Itä-Helsinkiin (archie)bunkkeroituneen Hans von Blixtin käymään lävitse Salaman omaa tuotantoa ja kirjailijan suhdetta Kekkoseen ja vasemmistoon. "Oikeisto oli toimittanut hänet raastupaan jo viisitoista vuotta aikaisemmin. Valtion pitkää apurahaa eläke-etuineen hänelle ei kuitenkaan voitu olla myöntämättä." William Faulknerin hengessä romaanissa raikaa ääni ja vimma, mutta ne vain kumisevat liiaksi tyhjyyttään. Samoin käy myös rankoiksi tarkoitetuille ajatuskuluille. Problematiikka ankkuroituu maailmaan, jota ei enää ole. Salama on juuttunut vanhaan uraan.

Muutamia helmiä toki jää haaviin. Itse nauroin käsitteelle totuudentorjuntahistorioitsijat.

Salama on sitä mieltä, että maailma ei voi hyvin. Siihen on helppo yhtyä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi