Minä elän, vaikka jotakin kuoli

Yksityiskohdat puhuvat Krasikovin novelleissa

Oletan, että Vielä vuosi viittaa välitilaan, jota muualta tulleet elävät ehkä joskus koittavan paremman tulevaisuuden uudispaikassaan: eihän tänne ole pakko jäädä, mutta katsotaan nyt vielä vuosi.

Yhdessäkään kokoelman kahdeksasta novellista ei sanota niin, vaikka ne kaikki seilaavat New Yorkin ja entisen Neuvostoliiton alueen väliä. Debyyttinsä perusteella Sana Krasikov lukeutuu niihin näkemisen kyvyllä siunattuihin kertojiin, joiden ei tarvitse ladella ilmeisyyksiä.

Krasikovin novelleissa asetelma on se, että köyhyydestä on tultu ja omaa vapaata hengitystä etsitään. Niinpä georgialainen lääkäri saa ryhtyä Amerikan ihmemaassa vaikka tiskaajaksi tai vanhuksen saattajaksi, "määrittelemättömäksi kasvoksi jostain idästä".

Krasikov ilmaisee seurauksen näin: "Kun menneisyys katoaa nopeasti, onko ihmisestä jäljellä kuin hetkelliset ilot?"

Ne hetkelliset ilot hänen novelleissaan hävettävät ja harmittavat kokijoitaan usein jo pian jälkeenpäin. Koska taustasta irrallaan tulee tehtyä asioita, joita ei oikein tunnista omakseen. Kuten vastenmielisen partnerin naiminen, mihin voi ajaa silkka yksinäisyys.

Toimeentulon hankaluus aiheuttaa välinpitämättömyyttä itseä kohtaan ja ajaa asumisluvan tarvitsevan henkilön tällaisiin toteamuksiin:

"Oli aika pyytää palvelusta: mennään naimisiin nyt ja selvitellään tunteet myöhemmin."

Silloin kenelläkään ei ole kivaa.

Vaikka Krasikov kytkee novellinsa aina neuvostotaustan ja amerikkalaisuuden rajaan, Vielä vuosi kasvaa piiriään suuremmaksi, herkkävireiseksi tutkielmaksi näkymättömyydestä. Siis siitä miltä tuntuu, kun ihmistä kohdellaan pelkkänä ihmisen kuorena - sekä tietenkin: naista välineenä.

Hänen novelliensa hyve on se kaikkein perinteisin, konkretia: yksityiskohdat elävät ja puhuvat. Kokemusta taitaa olla.

Esimerkiksi puheluista. Tbilisiin voi kyllä soittaa vaan ei mennä, koska kaupunki ei ole enää sama kuin lähtiessä, sillä palaajakaan ei olisi.

Niinpä tasaisesti korkealaatuisen kokoelman äänilaji on lempeä suru. Jotakin kuoli, mutta minä elän, vaikka tulevaisuudesta en tiedä. Sanotaan, että ensimmäinen sukupolvi on aina menetetty sukupolvi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi