Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä?

Eksistentialismi on Jouni Inkalan ikiteema

Onneksi runokokoelmien arvostelijan ei tarvitse olla varpaillaan. Heti alkuun voi esimerkiksi vetäistä Jouni Inkalan (s. 1966) uuden kokoelman avainsäkeen: "ja runoutta on se, minkä tietäminen / on ihmiselle välttämätöntä."

Näin voi tehdä, koska vasta tulkitsija tekee runosta runon. Tulkinnat eivät koskaan ole tyhjentäviä, eikä runo mene paljastuksista pilalle. Paradoksaalista kyllä, kirjallisuuden lajeista juuri runoudessa etsitään vastauksia. Lukijat tietävät sen.

Mitä Jouni Inkala sitten kysyy?

Hänen ikiteemansa ovat eksistentialistisia. Viime vuonna ilmestyneestä valittujen runojen kokoelmasta Minuutin ja sen puolikkaan laajenevassa universumissa jo näki, että ajan kulku ja kuoleman kysymykset ovat panneet pohtimaan. Mikään ei ole muuttunut kahdeksanteen kokoelmaan.

Vastauksia etsitään kuitenkin entistä lähempää, laajenevan universumin sijaan ihon alta. Runoilija tarkkailee yhdessä runossa aivojaan, kirjoittaa toisessa sydämenä tai keuhkoina: "poistakaa minut, ja katsokaa, kuka silloin / itkee takaisin ketä."

Sinänsä harppaus ei ole runoilijan katsannossa suuri: onhan ruumis yhdenlainen mikrokosmos.

Niin kuin avainsäkeestä huomaa, kokoelma ei ole myöskään metalyyrisiä piirteitä vailla. Runot eivät esimerkiksi tiedä "kuka niitä paimentaa", "kuka niiden takana / rakastaa, elää ja muistaa."

Siksikään otsikko ei jätä rauhaan. Mitä runous on, jos se on sitä, "minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä"? Onhan niin, ettei loppujen lopuksi paljon mikään ole ihmiselle välttämätöntä.

Ehkä runoilija tarkoittaa välttämättömyydellä sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Niin kuin kissan viikset ovat sille välttämättömät, jotta se olisi kissa, jotta se aistisi niin kuin kissan kuuluu.

Ajattelen, että runoilijan mukaan omatunto on ihmiselle välttämätön. Siis se, että pyrkii hyvään ja oikeaan, oli sitten kyseessä toisen ihmisen tai ympäristön, luonnon kohtelu.

Tästä pyrkimyksestä ja kolkuttelusta Inkalan runous minusta kumpuaa: "Että kun sydäntä joskus kuulustellaan, tunnetuin, ikävin menetelmin, / on kyseenalaista väittää että olisi olemassa helppoa tietä / itsesyytöksistä omakehuihin."

Inkalan runouden älykkyys ei ole alleviivattua nokkeluutta, vaan herkkyyttä, missä se eroaa suomalaisen nykyrunouden muodikkaammista suuntauksista. Hän on tosissaan, ja säkeillään mitä luultavimmin "oman totuutensa" perässä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi