Mitä minä tiedän?

Montaignen esseiden toinen osa vie länsimaisen ajattelun tienhaaraan

Tämän joulukuun Magazine Littéraire -lehdessä ranskalainen filosofi Marcel Conche tunnustaa, että "Montaigne on ainoa, jonka neuvoja enää kuuntelen".

Yli neljänsadan vuoden ajan on Michel de Montaigne jakanut neuvojaan, kokemuksiaan ja silkkaa läsnäoloaan Esseiden sivuilta. Nyt kun Renja Salminen on päässyt suomennosurakassaan Esseiden toiseen osaan - ja Suomikin on näin vähitellen kipuamassa sivistysvaltioiden joukkoon - voimme entistä paremmin nauttia hänen seurastaan.

Montaigne aloitti Esseiden kirjoittamisen 1570-luvun lopulla menetettyään läheisen ystävänsä Étienne de la Boétien. Sukutilansa tornissa hän merkitsi muistiin keskustelua, joka heiltä oli jäänyt kesken, aluksi ystävältä perittyjen kirjojen, sitten omien kirjoitustensa marginaaleihin.

Vuosien varrella kirjasta ilmestyi useampiakin laajennettuja laitoksia, viimeinen vasta kirjailijan kuoltua.

Esseiden ensimmäisen osan voi nähdä eräänlaisena hautamuistomerkkinä kuolleelle ystävälle. Sen keskellä on essee Ystävyydestä, jota ympäröivät la Boétielle läheiset keskustelunaiheet. Mutta jo varhain kirjoitus irtosi ystävän muistosta ja ryhtyi kuvaamaan kirjoittajaa itseään - ei jonain pysyvänä "minänä" tai loogisena kertomuksena, vaan sellaisena kuin se juuri kirjoitushetkensä ajatusten kautta kuvastui.

Elävän ystävän sijalle tuli kirjoituksen luoma ystävyys: menneiden aikojen kirjailijat, tuntemattomat lukijat tulevaisuudessa.

Toista osaa hallitsee pitkä, monipolvinen essee Apologia eli Raimond Sebondin puolustus. Sebond oli espanjalainen lääkäri ja teologi, joka teoksessaan Theologia naturalis (1436, Luonnonmukainen teologia) pyrki puolustamaan kristinuskoa puhtaasti järjen avulla. Montaignen isä oli pyytänyt poikaansa kääntämään kirjan ranskaksi, minkä poika kuuliaisesti oli tehnyt. Apologia on puolustukseksi vähintään erikoinen. Montaignen oli nimittäin pakko todeta, että Sebondin järkeily oli filosofisesti varsin heppoista. Upottaakseen mahdollisten ateistien argumentit Montaignen oli "puolustuksessaan" käytävä itse ihmisjärjen mahdollisuuksia vastaan - toisin sanoen, "puolustus" kumoaa esseen kuluessa paitsi Sebondin vastustajien myös Sebondin itsensä argumentit.

Esseessä Montaigne irrottautuu niin isänsä perinnöstä kuin koko länsimaisen järkeen sokeasti uskovan filosofian kahleista. Tukenaan hänellä on antiikin filosofisen epäilyn radikaalein suuntaus, pyrrhonistinen skeptisismi, ja sen tunnetuin edustaja Sextus Empiricus.

Paljolti Sextukselta perittyjen argumenttien avulla Montaigne todistelee, kuinka niin kokemus kuin järkikin ovat riittämättömiä varman tiedon saavuttamiseen:

"Aistit eivät voi ratkaista riitaamme, koska ne ovat itse täynnä epävarmuutta; siispä järjen on ratkaistava se; mutta mitään järkeä ei voi todeta oikeaksi muuten kuin toisen järjen avulla: siirrymme taaksepäin loputtomiin."

Montaigne ei usko, että ihminen poikkeaisi ratkaisevasti eläimistä: "Kun leikittelen kissani kanssa, kuka tietää pitääkö se minua hupinaan pikemmin kuin minä sitä?"

Varman tiedon mahdollisuudet näyttivät renessanssin aikana vähäisiltä: antiikista peritty maailmankuva oli murtunut, uusi manner löydetty, jopa planeetta maan asema kaiken keskipisteenä kyseenalaistettu.

Uusia varmuuksia ei kuitenkaan ollut vielä löydetty - luonnontieteelle pohjaava maailmankuva syntyi vasta renessanssia seuranneina vuosisatoina.

Montaignella oli dogmatismin vastustamiseen kuitenkin myös eettiset syynsä.

Ranskassa riehui 1500-luvun loppupuolella verinen uskonsota protestanttien ja katolisten välillä. Montaigne oli katolinen, mutta vastusti molempien puolueiden julmuuksia ja koki saman kohtalon, jonka niin moni maltillisuutta ja suvaitsevaisuutta ajava on kokenut: joutui niin omien kuin vastustajien vainoamaksi.

Todellinen vihollinen ei ole ulkopuolella - se on sisällämme, siinä kuvitelmassa että pystymme saavuttamaan ehdottoman varmuuden maailmasta ja sen asiantiloista. Apologia on eittämättä yksi länsimaisen ajattelun avainteksteistä. Voi hyvin väittää, että vastauksena sen antamaan skeptiseen haasteeseen syntyivät 1600-luvun alussa niin uuden ajan rationalismi kuin empirismi.

Rationalismin isä Descartes rakensi oman skeptisen metodinsa paljolti Apologian varaan ennen kuin löysi mielestään varman tiedon perustan, minkä hän tiivisti kuuluisaan lauseeseen "ajattelen, siis olen".

Empirismin, luonnontieteiden ja englantilaisen esseen isä Francis Bacon taas laati Montaignen vaikutuksesta järkeä pilkkaavan "idolien kritiikkinsä", ennen kuin päätteli varman tiedon löytyvän vain järjestelmällisten kokeiden kautta.

Montaignen vaikutus näkyy välittömästi myös kirjallisuudessa: esimerkiksi Shakespearen Hamletin monologeista on löydetty useita jälkiä näytelmän syntyaikoihin julkaistusta, John Florion kääntämästä Esseiden englanninkielisestä versiosta.

Niin Montaignen kuin Hamletinkin maailmat ovat sijoiltaan: "Mikään ei ole pysyväisesti olemassa, ei meidän eikä asiain olemuksessa. Me itse, meidän arvostelukykymme ja kaikki mikä on kuolevaista virtaa ja vierii lakkaamatta. Siksi ei voi syntyä mitään varmuutta toisesta toiselle, koska sekä arvostelija että arvostelun kohde ovat alituisessa muutostilassa ja liikkeessä."

Montaignen epäily ei ole pelkkää filosofista argumentaatiota - hän toteuttaa sitä omassa tavassaan kirjoittaa. Muutaman sivun sisällä hän saattaa muuttaa mielipiteensä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eivätkä esimerkit aina ole valittu vain tukemaan argumentteja, vaan pikemminkin horjuttamaan niitä.

Montaignea voi hyvällä syyllä pitää modernistisen tajunnanvirran edelläkävijänä. Ei ole sattuma, että Virginia Woolf kuului hänen uskollisiin ihailijoihinsa. Montaignen ajatus virtaa, pyörteilee ja poukkoilee aiheesta toiseen, kuin koira joka käy nuuskimassa jokaista kantoa ja kiveä ennen kuin jättää niihin merkkinsä.

Ja edelleen Montaigne haastaa lukijan. Yhä uudestaan hän palaa esimerkiksi itsemurhan teemaan.

Onko tilanteita, joissa vapaaehtoinen kuolema on parempi vaihtoehto kuin hengissä pysyminen? Onko tilanteita, joissa joudumme valitsemaan eettisesti hyväksyttävän toiminnan ja oman henkemme välillä?

Vastoin oman kirkkonsa käsitystä - ja varmasti myös vastoin oman mukavuudenhaluisen aikamme ilmapiiriä - Montaigne puolustaa tietyissä tilanteissa ihmisen oikeutta luopua elämästään ja tukee kantaansa niin antiikista kuin vaikka tarunhohtoisesta Intiasta kulkeutuneilla esimerkeillä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi