Mitä suvaitsevaisinta islamilaisuutta Suufit vastustivat vallitsevia oloja - esimerkiksi vetäytymällä köyhyyteen Keskiajalta juontuva perinne ei ole kuollut vaan kehittyy edelleen

Jaakko Hämeen-Anttila: Todellisuuden maailmat. Runoja ja proosaa islamin mystikoilta. Basam Books. 314 s. 27 e.

Pyöriviin dervisseihin ja suufimusiikkiin on voinut tutustua Suomessakin, mutta ei juurikaan taustalla vaikuttavaan islamin mystiikkaan eli suufilaisuuteen. Teoksessaan

Jumalasta juopuneet

Jaakko Hämeen-Anttila esittelee tätä islamin vähemmän tunnettua puolta suufilaisuuden historian ja mystikkojen elämäkertojen kautta.

Suufilaisuus on islamin sisäistä kokemista, Jumalan yhteydessä elämistä. Liike alkoi Lähi-idässä islamin varhaisina vuosisatoina yksittäisenä askeesina — yhtymäkohtia kristillisiin ja intialaisiin esikuviin tarkastellaan — ja siihen kuului vallitsevien olojen vastustus ja maailmasta vetäytyminen köyhyyteen. Se levisi kaikille islamin alueille.

Kirja alkaa kauniisti kertomuksella persialaisesta

Abu Sa'idista (k. 1049), joka kääntyi suufiksi kuultuaan opettajansa sanovan että kaikki profeetat ovat saarnanneet vain yhtä sanaa, mutta ainoastaan ne, jotka kuulivat sen sydämellään eivätkä korvillaan, ymmärsivät, ja koko heidän olemuksestaan tuli tuo sana: Jumala.

Pyörivien dervissien eli Mevlevi-veljeskunnan perustaja

Jalaluddin Rumi (1207-73) taas sai oivalluksen nähdessään tomuhiukkasten tanssivan auringossa: samoin uskovat kiertävät pyhiinvaelluksessa Kaaban ympäri ja mystikko tanssii Jumalan ympäri.

Jumalan kokemisessa sovinnaisuussäännöt ovat toissijaisia: "Jumaluuden mereen hukkuva mystikko ei piittaa kyltistä, joka kieltää uimisen".

Mutta miten kuvata kuvaamatonta? Mystisestä elämyksestä ei voi puhua yksiselitteisesti, ja se ilmaistaan usein runoin.

Alkoholin kieltävä islam on paradoksaalisesti synnyttänyt kaunista runoutta ekstaasin eli Jumalasta juopumisen ylistykseksi. Runojen assosiaatioverkko aukeaa täysin vain kulttuuritaustan tuntevalle, minkä ruusu-sanan analyysi hienosti paljastaa: kauneus, tuoksu ja väri yhdistyvät kielikuviin ja legendoihin.

Erään mystikon mukaan "nykyään suufilaisuus on nimi vailla todellisuutta, mutta ennen se oli todellisuus vailla nimeä." Hän ei kenties tarkoita termien vakiintumista, kuten Hämeen-Anttila arvelee, vaan pyhyyden kokemuksen katoamista, kun sitä aletaan selittää.

Vastustajat syyttivät kokemusta painottavia mystikkoja islamin ulkoisten muotojen hylkäämisestä.

Hilpeä on Hämeen-Anttilan huomio, että suufilaisuus oli oman aikansa underground-kulttuuria. Sen sijaan vaeltelevien kerjäläismystikkojen, qalandarien kutsuminen "keskiajan nahkatukiksi" rinnastaa nuo hurskaat, joskin anarkistiset kaljupäät erheellisesti aivan toisenlaisia aatesuuntia ja suvaitsemattomuutta edustaviin skineihin.

Rauhoittaakseen islamilaista yhteisöä suufit kirjoittivat selitysteoksia, joita Hämeen-Anttila kutsuu sattuvasti "suufilaisuuden julkisiksi kasvoiksi". Tietomme suufien kokemuksista ovat pakosta vajaita. Teoksia ei ollut tarkoitettu keittokirjoiksi, joista voisi lukea miten edetä "Jumalan maistamisen" Tiellä.

700-luvulta alkaen suufilaisuus järjestäytyi teorioiksi ja veljeskunniksi. 1100-luvulla syntyi luostarilaitosta vastaava järjestelmä sääntöineen. Suufijärjestöillä on ollut merkittävää poliittista valtaa mm. monien Afrikan maiden itsenäistyessä sekä Keski-Aasiassa Neuvostoliiton hajottua.

Hämeen-Anttilan mukaan veljeskuntien aika päättyi 1900-luvulla ja nykyisin toimivien järjestöjen mystinen sisältö on hyvin ohut - tutkimukset mm. Egyptissä ja Aasiassa osoittavat aivan päinvastaista.

Jumalasta juopuneiden pääpaino on suufilaisuudessa historiallisena ilmiönä, ja Hämeen-Anttila kutsuu 800-900-lukua suufilaisuuden "herooiseksi" tai "kultakaudeksi" ja puhuu "klassisesta suufilaisuudesta".

Hän on sanan varsinaisessa mielessä kirjanoppinut ja vähättelee suullista perinnettä ja esimerkiksi hagiografioita (eli "rappeutunutta" suufilaisuutta ja "kansanhurskautta").

Elävästä perinteestä ammentamalla kuva olisi muuttunut toisenlaiseksi, ja naistenkin osuus olisi noussut selvemmäksi.

Jumalasta juopuneet on tarkoitettu sekä yliopistolliseksi kurssikirjaksi että yleistajuiseksi teokseksi. Se kuitenkin edellyttää kohtalaisia perustietoja islamista. Lopun sanasto ja kirjallisuusluettelo ovatkin tarpeellisia.

Alaviittauksista lukija ei saa lisätietoa: monet viittaavat itsestäänselvyyksiin ja suurin osa Hämeen-Anttilan omiin teoksiin. Olisikin ollut järkevää liittää kunnollinen lähdeviitteistö kirjan loppuun.

Termistössä kummastuttaa englannista johdettu -iittinen pääte (wahhabiittinen) kielitoimistonkin suositteleman -lainen -päätteen sijasta (wahhabilainen). Turhaan kirjoittaja on myös karttanut sanaa "hengellisyys" vaan puhuu koko ajan "spirituaalisuudesta".

Kirjaa täydentää käännösantologia

Todellisuuden maailmat, joka liittää lihat teorian luurankoon. Se päästää suufit ääneen ja valaisee heidän tapansa tulkita

Koraania ja olemassaoloa, ja tarpeellisia selityksiäkin on runsaasti. Kumpikin teos toimii myös itsenäisesti.

Hämeen-Anttila esittää, että mystinen filosofia oli kenties keskiajan suvaitsevaisin ajatussuuntaus. Ehkä juuri siksi se on levinnyt länsimaihin, erityisesti Yhdysvaltoihin, jonkinlaisena yleishengellisyytenä.

Tunnettu nykyajan suufi

Seyyed Hossein Nasr pitää länsimaista tiedettä vinoutuneena, koska se on unohtanut Jumalan. Hän myös tuomitsee "New Age -suufilaisuuden" islamin sivuuttamisesta.

Suomessa ei suufeja juuri ole, mutta aiheesta on julkaistu kaksi väitöskirjaa (toista ei mainita kirjallisuusluettelossa) ja aiempi kokoelma mystikkojen ajatuksia (Hallenberg & Perho,

Heijastuksia valosta, Yliopistopaino 1992). Hämeen-Anttila tuo tarpeellisen lisän tähän kirjallisuuteen valaistessaan suufilaisuuden rikasta vaikutusta islamilaiseen kulttuuriin.

Kyseessä ei ole kuollut vaan jatkuvasti uutta luova perinne. Rappio on siis kaukana.

Helena Hallenberg

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija.

Jumalan kokemisessa sovinnaisuus-

säännöt ovat toissijaisia."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi