Miten uskonnot syntyvät Yann Martel kertoo samalla kertaa satua ja kulttuurin historiaa

Palkittu

Piin elämä -romaani tuo mieleen

John Irvingin tuotannon: siitä muistuttavat

Yann Martelin suulaus tarinankertojana, yksityiskohdilla kosiskelevuus, samoin pyrkimys määritellä ihmisyyttä päähenkilön kokemien menetysten ja syyllisyyden kautta.

Tutulta tuntuu sekin, miten laajasti (yli 20 kielellä) Martelia luetaan. 1970- ja 80-luvuilla John Irving oli samanlainen lukijoiden ja kriitikoiden suosikki.

Martelin naiivius - joka voi tulkitsijasta riippuen olla näennäistä tai aitoa - on kuitenkin myös omalaatuista.

Tarina intialaisen eläintarhan omistajan pojasta, joka ainoana ihmisenä pelastuu rahtilaivan haaksirikosta ja joutuu viettämään 227 päivää pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa, on niin ihmeellinen, että sekin voi riittää kunnon lukukokemukseen.

Mutta saa romaanista lukea muutakin. Yksi Martelin suosion syy on ehkä se , että globaalien vaarojen ja irrallisuuden aikana hän rakentaa kaunista allegoriaa uskontojen synnystä ja kehityksestä.

Piin elämä ei ole uskonnollinen kirja, mutta se on selkeästi ja vapautuneesti uskonmyönteinen.

Jo alkuvaiheet ovat ekumenian suitsutusta: Pii-poika oppii moniuskontoisessa kotimaassaan samalla kertaa hinduksi, muslimiksi ja kristityksi. Ympäristö kauhistelee, Pii pysyy lujana. Hänestä kyse on samasta rakkaudesta.

Intialaiset jumalat koskettavat väkevyydellään, Jeesus siksi, että on niin hyvä suustaan, ja islamilaisuudesta Pii löytää mystiikan. Kaikkia tarvitaan, jotta pyhän kokemus olisi täysi.

Ilmeisesti Martel tarkoittaa sitäkin, että uskonnot tekevät elämästä turvallisen. Siksi ihmiset ovat niitä itselleen kehittäneet. Uskonto tarkoittaa aina sopimuksia, moraalia ja etiikkaa. Ne erottavat ihmisen eläimestä.

Kyse on siis myös liian vapauden kritiikistä. Yllättävän myönteisesti Martel rinnastaa uskonnon eläintarhaan: kummassakin saa säilyttää reviirinsä ja rutiininsa. "Rajallinen vapaus" on hänestä kannatettavampaa kuin "vapaa rajallisuus".

Haaksirikko tulee silti joskus, uskoi tai ei.

Piin elämässä se tapahtuu rivakasti ja dramaattisesti, ja sitten ajelehditaankin pelastusveneessä melkein koko romaanin loppu. Se merkitsee monen tason eloonjäämiskamppailua, sillä samalla kun Pii kesyttää hengenvaarallista (mutta onneksi merisairauteen taipuvaista) tiikeriä, hän vajoaa itsekin eläimen tasolle ja oppii syömään niin raakoja kaloja kuin ihmislihaakin.

Samanlainen primitiivisyys voisi seurata ydinsotaa tai luonnonkatastrofia. Piin tavoin ihminen oppisi vähitellen eläimen herraksi ja alkaisi koota kulttuurin palapeliä. Aineksiahan löytyy aina: keskellä valtamertakin Pii näkee ympärillään kuvia, myyttejä, uskontojen aihelmia. Hän käy jopa paratiisissa ja poimii puusta kielletyn hedelmän.

Vihdoin vene karahtaa rantaan. Pii pelastetaan, mutta hänen tarinaansa ihmisen ja tiikerin yhteisestä matkasta ei uskota. On pakko kehittää uusi. Siinä esiintyy vain ihmisiä, äiti surmataan, ja Pii pelastuu kostamalla tappajalle ja syömällä tämän sydämen.

Minusta Martel on tässä kohdin yllättävin ja siksi tehokkain. Hän näyttää, miten hengellinen maailmankuva jää yksilöpsykologisen, inhimillisesti paljon raaemman selitysmallin alle.

Kerronnan käänne tuo mukaan myös kirjallisuuden roolin ja merkityksen ihmiselle. Se, mitä pidetään totuutena, ja se, etsitäänkö sitä ihmisen sisä- vai ulkopuolelta, riippuu aina olosuhteista. Yhdessä historiallisessa tilanteessa yksi suuri tarina tuntuu parhaalta ja uskottavimmalta, toisessa joku toinen. Tärkeintä on kertoa se hyvin, yhtä hyvin kuin Yann Martelin Pii.

Suvi Ahola

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi