Mordva kohtaa Vantaankosken Antiikki ja vähemmistökieli innoittivat Sergej Zavjalovia

kirjat

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen sukukielten uhanalainen asema on ollut vähän enemmän esillä kuin aiemmin. Nyt runoudessakin: Suomessa asuu Venäjällä palkittu runoilija, jolle mordvalaisuus kuuluu kirjoituksen lähtökohtiin.

Sergej Zavjalov on kiehtova tapaus: hän syntyi Tsarskoje Selossa Pietarin lähellä. Vanhemmat olivat kotoisin Mordvasta, mutta kotona asiasta vaiettiin. Parikymmentä vuotta sitten Zavjalov kiinostui modrvalaisesta, opetteli kieltä ja tutustui kulttuuriin.

Lisäksi Zavjalov opiskeli yliopistossa klassisia kieliä, ja kuten arvata saattaa, myös muinaiset kreikkalaiset ovat hänen teksteissään taajaan läsnä. Jälkinä ja kaikuina. Ja jo

Herodotos mainitsee mordvalaiset.

Jukka Mallisen suomentama valikoima

Melika tuo esiin, että Zavjalov kirjoittaa eräänlaista nyrjähtelevää elegiaa. Hän keräilee kulttuurin jäänteitä niin antiikista kuin mordvasta, ja sekaan mahtuu vielä vaikkapa puolalaistakin tarustoa.

Venäjänkielinen runous tietysti häivähtelee taustalla. Runo vuonna 2001 kuolleelle runoilijalle

Viktor Krivulinille on valikoiman vaikuttavimpia: "Mitä pelejä järjestämme / hänen hautarovionsa ylös syöksähtelevän liekin äärelle?"

Zavjalov kokoaa runonsa kuin keräilemällä sirpaleita. Niissä on pieniä lyyrisiä helmiä, mutta ainekset jätetään tahallaan törröttämään. Esipuheen mukaan Zavjalov on maininnut, että hänen runojensa muoto on "postmodernistinen" mutta sisältö "modernistinen", mikä tarkoittaa sitä, että runoissa on myös asiaa.

Zavjalov on syystäkin huolissaan mordvalaisten ja muiden pienten kansojen kohtalosta. Lisäksi hänellä kirjaan sisälletyissä kahdessa esseessä on painavaa sanottavaa tiukkojen etnisten identiteettisen vaarallisuudesta.

Mordvaa hahmotetaan näin: "Lumi satoi satoi ahot ja tammilehdot / ja kylätiet sai mudan muhimaan / ja jokin mikä on harmaiden myrsksypilvien takana / silloin jätti tämän / jokapäiväisen elämän".

Esittely ja selitysosasto ovathyödyksi. Raskaita aiheita kuten historiaa, kuolemaa, ja imperiumien valloituksia lähestytään

Melikassa joka tapauksessa hapuillen, varmoja lauseita kavahtaen. Vantaankosken maisemat kirvoittavat jo silkkaa minimalismia.

Monesti Zavjalovin fragmentaariset runosarjat onnistuvat herättämään mielleyhtymiä ja mielikuvia, virittämään omia siltoja katkosten yli. Keinoina on hajotettu muoto, ironiset kommentit, sarkastiset käänteet ja vanhojen runojen uudelleenkirjoitus.

Muutamassa runossa katkonainen tyyli tuntuu maneerilta - irralliset sanat ja sitaattien latominen peräkkäin eivät aina riitä runoksi, joka kyseenalaistaa koko monitahoisen modernistisen perinteen.

Silloin tuntuu, että Zavjalov, ehkä jonkin postmodernistisen demonin tähden, säästelee kykyjään. Joita hänellä on kylliksi, ja useimmat runot jäävät kaikumaan ja askarruttamaan.

Jukka Koskelainen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi