Moskova huokuu kuolemaa

Kauhu jyrää lupaavan satiirin historialla ilakoivassa venäläisfantasiassa.

Ydinsota on takana. Maailma, sellaisena kuin me sen tunsimme, on lakannut olemasta. Tämä tapahtui vuoden 2010 tienoilla. Radioaktiivinen säteily hävitti maan pinnalta tuntemamme elämänmuodot. Vain käsittämättömiä (siis kuvottavia) ja tuntemattomia (siis pelottavia) eläviä olentoja, limaisia mutantteja ja karvaisia örkkejä elää ihmisten entisillä asuinsijoilla.

Ihmiselämä on mahdollista tiettävästi vain yhdessä paikassa, Moskovan metrossa. Se tarjoaakin kiehtovat puitteet Dmitri Gluhovskin fantasialle, sillä Moskovan metro on oikeasti myös tätä tarkoitusta varten luotu verkosto.

Lisäksi Moskovan metro tulvii mytologiaa, ja urbaanilegendat Metro-2:sta, neuvostojohtajien pelastamiseksi rakennetusta tavallisen metron "alitajunnasta", ovat innostaneet myös Gluhovskia.

Hänen romaanissaan noin 50000 eloonjäänyttä ja näiden jälkeläistä elää asemilla ja vaihtokäytävillä. Metro on säteilyltä suojattu, siellä on tätä varten suodattimet sekä ilmalle että vedelle.

Puolet vanhan Moskovan metroasemista on asutettuja, metromaailman valtioita, ja eri asemat käyvät keskenään joko kauppaa tai sitten sotia. Jotkut muodostavat valtioliittoja, toisista asemista ja niiden olosuhteista on olemassa vain legendoja.

Sankari Artjomilla on tehtävä: hänen tulee pelastaa metro maan pinnalta hyökkäileviltä mustilta eli pelottavilta mutanteilta, joilla on pääsy ihmisten mieleen.

Hän kiertää asemalta toiselle ja törmää samalla ideologioiden, oppijärjestelmien, uskontojen ja poliittisten ryhmittymien kirjoon. 2030-luvun metrossa elää niin Jehovan todistajia, kommunisteja, fasisteja kuin Suureen Matoon uskovia ihmissyöjiä.

Mitä tulee ydinsodan jälkeisen metromaailman ilmeiseen synkretismiin ja pluralismiin, niin Gluhovski sanoo liittävänsä sen kovin kurjaksi kokemaansa Venäjän 1990-lukuun. Siis yhtäältä moniarvoisuuden ja romanttisen vallankumouksen kauteen, toisaalta kriminaalitalouden ja sekasorron aikaan, joka sai ihmiset näkemään nälkää ja taistelemaan elintilasta kaikin mahdollisin keinoin.

Tuo aika vei Jeltsinin hallinnolta pohjan ja sai ihmiset haikailemaan takaisin Neuvostoliittoon. Noina aikoina tuskin kukaan olisi halunnut lukea tällaista romaania, joka kertoo raadollisista markkinatalouden alkuaskelista, mutta Metro 2033 ei ole nyky-Venäjän allegoria vaan lähihistoriaa.

Parhaimmillaan Gluhovskin romaani on ihan selvässä historiallisessa satiirissa. Esimerkiksi metron kommunistit uskovat aluksi koko metronlaajuiseen Punaiseen Linjaan ja haluavat levittää oppiaan koko verkostoon perustaen tätä varten leniniläisen Interstationaalin.

Mutta lopulta Punaisen Linjan johto "oli luopunut yrityksistä levittää koko metroon ilosanomaa neuvostovallan muodossa ja omaksunut uuden doktriinin, jonka mukaan oli mahdollista rakentaa kommunismia yhdellä erillisellä metrolinjalla".

Valitulle uudelle metrolinjalle tyypillisiä piirteitä ovat loputtomat passintarkastukset, kaikkialla vallitseva tarkkailu ja yleinen hyytävä epäluuloisuus.

Mutta tällaiset fiksummat metkut ovat romaanissa harvinaisia. Lajityypille ominaiseen tapaan Metro 2033 on romaani täynnä stressiä aiheuttavaa kauhua, räiskintää, verta, löyhkää, mönjää, kuolemaa, pelkoa, raatoja ja psykologista manipulaatiota. Pinnallista elämänfilosofiaa ja hallusinaatiopoikkeamia on viljalti.

Tämä kaikki kai sitten viehättääkin miljoonia lukijoita ympäri maailman: konsolipeliä pelattuaan pelaajat innostuvat lukemaan kirjan ja päinvastoin.

Kyllä, se on hyytävää, selkäpiitä karmivaa ja ahdistavaa luettavaa.

Jos näitä kirjallisuudelta kaipaatte, niin Metro 2033 taitaa olla onnistunut teos, joka paranee kovasti kohti loppuaan ja pitää tiukasti otteessaan.

Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Helsingin yliopistossa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi