Muisteleminen alkaa kolmekymppisenä Jarkko Tontin tunteikas romaani lanseeraa uuden luokan: omia vanhempiaan köyhemmät

kirjat

Toni kysyy: "Onko mitään säälittävämpää kuin kolmekymppinen pullukka, joka yrittää näyttää kaksikymmentäkaksivuotiaalta?"

Heti tulee mieleen monta surkeampaa tapausta. Esimerkiksi se, kun nelikymppinen yrittää. Viisikymppisestä puhumattakaan.

Toni ei vaan vielä tiedä. Eikä myöhempi perspektiivi edes lohduttaisi yhtään, sillä huoli ja hätä ovat aina tässä ja nyt.

Tonilla on kaveri, ja se kaverikin, Matias, on kolmekymppinen hädässä: "Pari vuotta ja olisin vanheneva yliopistomies, veri ohutta kuin Porthanian kahvi."

He puuhaavat yhdessä luokkakokousta, josta siis sopii odottaa hädänalaisten karkeloa, tamperelaisen juppiuden muisto- ja maamerkkiin hotelli Ilvekseen.

Runoilijana viime vuonna debytoineen

Jarkko Tontin (s.1971) ensimmäisessä romaanissa 1970-luvun alussa syntyneet ovat kadotettu sukupolvi, tai ainakin väliinputoajakohortti.

Ihan niin kuin joka ikinen jengi on tähän astikin ollut omien kirjureittensa luomuksissa. Myös suuret ikäluokat ainakin siten, että he saivat poikkeuksellisen varhain poikkeuksellisen paljon työtä, rahaa, valtaa ja vastuuta. Se on jo poikkeuksellisen kovaa, nääs.

Heidän asuntolainansa maksoi inflaatio,

Luokkakokouksen Toni syyttää. Hän ilmoittaa itsensä ikäiset ainoaksi sukupolveksi "Suomen historiassa, joka on köyhempi kuin vanhempansa".

Erityisen poliittinen

Luokkakokous ei kuitenkaan ole, pikemminkin sukupolvinostalginen. Hieman

Kjell Westön

Leijat Helsingin yllä -romaanin tapaan: kummassakin soi porukkaa silloin ja siellä yhdistänyt popmusiikki.

Kehen

Luokkakokous osuu, se osuu kunnolla, luulen. Ja vaikka ei ihan osuisikaan, Tonttia lukee mielikseen.

Siitä huolimatta, että romaanin asetelma on kaavamainen kuin timpurin piirros.

Työläistaustainen Toni on yhtä kuin tulevaisuus ja keskiluokkainen Markus menneisyys. Toni, nousija, puuhaa omaa it-firmaa ja Markus, putoaja, väitöskirjaa yhdentekevästä historiallisesta aiheesta. Yksi nappaa hiukan Jumalaa lääkkeeksi, ja toinen torjuu korkeimman käden yhtä automaattisesti.

Vammakin molemmilla on, Tonilla syöpä ja Markuksella äiti.

Yhteinen on myös rakastettu, Emmi, jota molemmat palvoivat jo koulussa ja johon he ripustautuvat myöhemminkin. Näemme siis härmäläisen Julesin ja Jimin - sekä heidän tunteensa (hetken pallottelun jälkeen) tennisseinän lailla palauttelevan tytönkuvan.

Minusta Emmille olisi kannattanut antaa oma ääni. Se olisi rikastuttanut toisiaan täydentävien yin ja yang -parivaljakon vuorokerrontaa.

Ellei Tontti sitten tahdo lähes loppuun asti kestävällä äänen ja näkökulman sululla sanoa, että 1970-luvun jullit elävät pitkää nuoruutta, johon ei edes mahdu haavekuvia todellisempia naisia. Ja että aikuistuminen on viimeinkin ovella, siis elämä ilman kuvitelmien ja vanhempien turvaverkkoja.

Nyt Emmi saa lopussa lausua pari valittua totuutta molemmille aikapojille. Emmi on äkkiä oraakkeli - joka ei tietenkään emmi.

Osiinsa purettuna

Luokkakokous saattaa kuulostaa tylsemmältä kuin se on.

Tontti punoo taitavasti pojat ja teemat yhteen, joten loppunousu klassisine veljessotineen ja naamioiden putoamiseen on luonteva osa kokonaisuutta, ei teatraalinen melodraamamätäs. Voi puhua vanhakantaisesta mutta silti alati arvokkaasta tihentämisen taidosta.

Järjen ja yhteiskunta-analyysin kehys pysyy, mutta tunteen tasolla kuitenkin mennään. Eikä kenellekään pitäisi olla uutinen, että nostalgiaan sisältyy paljon muutakin kuin myönteisiä väreitä.

Jarkko Tontti kirjoittaa kuin kokenut tekijä, rennosti. Kertaakaan

Luokkakokouksen kyydissä ei tarvitse kakoa ilmaisun tähden, mikä on sinänsä jo saavutus, ja näkemystä hänellä piisaa.

Suurta sukupolviromaania ei kuitenkaan ihan saatu. Saatiin hyvä sellainen.

Antti Majander

Lue Jarkko Tontin haastattelu verkosta

HS.fi/kirjat

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi