Muistelmia mustelmien vuodesta Mark Kurlanskyn kirja vuodesta 1968 päättyy kuvaan tyynestä sinisestä planeetasta

kirjat

Vuosi 1968 on painunut mieleen pääasiassa kuvina. Kukaan ei voinut olla huomaamatta, että kuvallinen media oli maailman hullun vuoden varmin voittaja.

Kuka muistaa, mitä Nanterren ja Sorbonnen savuisten luentosalien tai Vanhan valtaajien kokouksissa puhuttiin. Mitä puisevammiksi puheet muuttuivat, sitä notkeammin televisio satelliittiyhteyksineen ja uutisaikakauslehtien värikuvat kertoivat dramaattisen vuoden tapahtumista.

Miten siis ilmaista, yhdellä kuvalla, mielikuvamme tuosta vuodesta? Pampulla vai panssareilla? Luotien puhkomalla tuntemattoman vietnamilaisen tai Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan ruumiilla?

Siksi

Mark Kurlanskyn

1968-kirjan kansikuva hämmentää: se esittää sinistä maapalloa kuusta katsottuna.

Harva edes muistaa, että vuosi 1968 päättyi tähän taivaalliseen näkyyn, ja niin päättyy Kurlanskyn kirjakin. Apollo 8 lähti joulukuun 21. päivänä kolme astronauttia mukanaan kohti kuuta, joka sen oli määrä kiertää laskeutumatta - kuukävely oli vuorossa vasta seuraavana kesänä. Kuun tuntumasta alus lähetti huikaisevia kuvia planeetasta, jota tältä etäisyydeltä oli mahdoton ajatella kylmän sodan ja etnisten ja poliittisten ristiriitojen jakamaksi ruutitynnyriksi.

Kurlanskylla on silmää tällaisille journalistisille pelkistyksille ja yhteenvedoille, mutta samalla hän on varustanut tekstinsä tunnontarkoilla viitteillä (Länsi-Saksan kristillisdemokraattisen liittokansleri

Kiesingerin saaman korvapuustin hän tosin sijoittaa sosiaalidemokraattien puoluekokoukseen, mikä olisi ollut jo liian herkullinen sattuma).

Kirja myös alkaa kuin alkusumusta, ennustuksin ja aavistuksin, kuten vuoden vaihtuessa on tapana. Kovin monet valtiomiehet olivat valmiit vannomaan, että maailma on menossa kohti rauhallisempaa vuotta; olihan Kalifornian yliopiston rehtori

Clark Kerr todennut jo viisi vuotta aikaisemmin Berkeleyssä, että "työnantajat ihastuvat tähän sukupolveen. -- Heitä on helppo käsitellä. Mellakointia on turha pelätä."

Siitä se lähti. Uudenvuoden aselepo Vietnamissa rikkoutui ennen määräaikaa, ja vuodesta tuli sodan verisin.

Edellisenä syksynä kärjistynyt valtataistelu Tsekkoslovakiassa johti tammikuussa konservatiivien tappioon. Koko maa tempautui "ihmiskasvoisen sosialismin" yritykseen, ja uudella puoluejohtajalla

Alexander Dubcekilla ja hänen hallituksellaan oli täysi työ estää innostuksen räiskähtely ylilyönneiksi.

Sekään ei riittänyt, vaan Neuvostoliiton johtama liittouma miehitti elokuussa maan ja lopetti liberalisoinnin.

Vuosi 1968 jätti jälkeensä hitaasti paranevia mustelmia - sadoista tuhansista, ehkä miljoonista vainajista puhumattakaan.

Vuosihan muistetaan Vietnamin lisäksi myös Nigerian sisällissodan altavastaajan Biafran joukoittain nääntyvistä lapsista, Kiinan kulttuurivallankumouksen terrorista ja lukuisista muista vähemmälle huomiolle jääneistä paikallisista sodista ja konflikteista.

Oma lukunsa oli Meksiko, jossa presidentti tapatti satamäärin rauhallisesti mieltään osoittavia opiskelijoita taatakseen muutamaa viikkoa myöhemmin alkavien olympialaisten kisarauhan. Verilöylyä paheksuttiin paljon vähemmän kuin USA:n mustien olympiavoittajien äänetöntä protestia palkintokorokkeella - ja paljon lempeämmin kuin Kiinan viimeaikaisia olympiapuhdistuksia.

On ihmeellistä, miten niin perusteellisesti piesty sukupolvi saattoi myöhemmin kehittää turhautumisestaan kultin. Vuosi 1968 olikin suorastaan torjuntavoitto, suomalaista peiteilmaisua käyttääkseni.

Päättyivätkö protestit sittenkään tappioon?

Vuonna 1968 oli utopiaa, että nainen ja musta kilpailisivat ennakkosuosikkeina Yhdysvaltain presidentin virasta. Monet muutkin tuolloin kyseenalaistetut itsestäänselvyydet ovat siirtyneet historiaan. Presidentiksi valittu nuorison - ja televisiokameroiden - inhokki

Richard Nixonkin kaatui lopulta omiin trikkeihinsä.

Neuvostoliiton kaatumiseen meni enemmän aikaa.

Maon kulttuurivallankumous vaihtui vielä järisyttävämpään kulttuurin mullistukseen. Vietnamin sota loppui, ja tilalle saatiin aikanaan Irakin sota.

Vuoden 1968 veteraanit - ne, joita ei luoti, viina tai piikki tappanut - ovat tulossa eläkeikään ja lukevat sietämättömällä haikeudella Kurlanskyn vetäviä kuvauksia sankarivuoden tapahtumista; nekin, jotka sattuivat omakohtaisesti pysymään pois pampun tieltä ja Vanhan valtauksesta.

On aivan kohtuullista, että monet niistä nuorista, jotka niin ankarasti koettelivat järjestelmän liitoksia ja työllistivät tiedotusvälineitä päätyivät pian valtion, suuryritysten, pankkien, median - Järjestelmän - pyörittäjiksi.

Me!

Hannu Marttila

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi