Murresutkauksista huikeaan maailmannäkemykseen

Neljän vuoden tauko teki terää Heli Laaksoselle

H eli Laaksonen on luonnehtinut lounaismurrettaan makuupussiksi, joka tarjoaa turvan ja kodintunteen; lapsuuden kieli vie menetettyyn mummolaidylliin.

Aseistariisuvat, naivistista laatukuvamaalailua sisältävät kokoelmat Pulu uis (2000) ja Raparperisyrän (2002) sekä äänikirja Jänes pussis (2003) valloittivat yleisön.

Runoilijan kömpelöt orpouden tunnot pääkaupungin metrossa terävöityivät esikoisessa kontrastikkaiksi kannanotoiksi.

Lähes tavaramerkkejä tuli runoista, joissa Laaksonen etsi Turun pikavuoron lähtölaituria tai tunsi regressiivistä kaipuuta olla "lehm koivu al".

Uuden Sulavoi-kokoelman avauksessa "mää" tervehtii itseään kirjaimellisesti neljän vuoden julkaisutauon jälkeen.

Kohtaamispaikka ei sattumalta ole eläinmuseon aula, jossa entinen "mää" istuu virkkaamassa ketjusilmukoita. (Lue: runoja.) Sillä eläimet, sekä kotipiirin lehmät ja tiaiset että villit riistaotukset ovat usein joko alter egoja tai ovelia tulkkeja, merkitsemässä kaivattua, "häntä", tunteiden kohdetta.

Puuttuvaan pesänjakajaan vertautuu jopa vankina pidetty huonekärpänen, "et talos olis ollu eres yks ristinsialu" - matkoiltaan palaavaa runoilijaa odottamassa.

Ikävä toisen luo ja sen kääntöpuolella parielämän solmut ovat tematiikkaa, jota Laaksonen käsittelee itku ja nauru samassa silmässä, milloin tragikoomiseen, milloin hellän ironiseen taittaen. Eron suru on leikkisän verhoamaa.

Neljän vuoden tauko on tehnyt terää.

Sulavoi tavoittaa uusia äänikertoja, ja runo puhuu myös aukoin ja salatuin merkityksin. Huvittavuuteen nojaavat sutkauttelupläjäykset ovat nyt tehneet tilaa huikeille näkemyksille, joissa on laajempaa perspektiiviä maailmaan, filosofista otetta, syvyyttä ja kerroksisuutta.

Laaksosen ns. ihmissuhderunoista ei halua käyttää rakkausrunon nimitystä, ei, vaikka yhdessäolon sulo hehkuukin välillä mitä herkimmin. Rakkauden spektrin hän läväyttää auki kysymällä, mitä se rakkaus sitten oikeastaan on: "Ja nii ylemäärin ko siit ain kohkatanki / mihe eres laittaissit / jos joku päiv sen sul / voisilmänkellasel lautasel / ojentaissin?"

Turun seudulta kun on, Laaksonen henkilöi parisuhteen tyypit usein Suomen historian Eerikiksi ja Kaarinaksi. Linna on linna - vankilanakin: "Eerikki, / jäit kaltereitten taa kattoma / ko Karhulinna nuarin karhu." Runon Kaarina tempoo Eerikkinsä luo ja pois, koska "on päivi ko mää tahron sunt kokonas" [...] "ja muit päivi on kans, ettet peljästy". Raparperisyrän-kokoelmassa runoilija kätkeytyi peiton alle Aikaa piiloon, tai löysi aamulla vierusvuoteestaan metsän.

Rämäkkä personointi tuottaa herkkua jälleen: "Suvi ol ollu koko talven kanalavintil. / Ens mee hajetti ja huhuiltti [...] Kastelukannus hän murjot vartomas meit, / ol oikke loukkantunu näköne [...] Meijän pit ol suvel hyvi lempiöi ja helli / ja antta periks kaik häne hullutukses."

Että keksii! Ja senkin, että kun tyhjään kotiin on ankeaa palata, yksinäisyyden autuaalliseksi murtajaksi käy "sun pipos / mikä ol jääny meil / kyllästyny orottama ja menny sänkky lukema". Myös muuan vanha (ehkä Mummun?) villatakki saa lentokoneessa kuulla esittelyn alapuolella kulkevasta Turun moottoritien linjauksesta ja nähdä "lokei ko lentävä selkpual ylöspäi".

Mummu-tematiikasta lähtevät värssyt ovatkin juuri herkimmästä päästä. Ajat sitten lähteneiden mummujen, meidän kaikkien äitien ja esiäitien sielut ylösnousevat kevään tulppaaneina ja narsisseina. Päätössäkeissä Laaksosen mummu palaa hellansa luo kuin rakkaat vainajat Sarkian Lapsuuden joulu -runossa.

Laaksonen on viisaasti ja onneksi ajoissa oivaltanut, että huvittava ei huvita loputtomiin. Monikin Sulavoin runo tottavie hykerryttää: kotoisin on korkeinta, näennäisesti arkisin kaikkein auvoisinta, ylevintä. Mutta sitten: hämmästellä täytyy tätä ristivalotuksen kasvavaa virtuositeettia.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi