Mustarastaan laulu lumoaa älymystön

Pentti Linkola ei jätä uusia sukupolvia rauhaan

Kalastaja Pentti Linkola on radikaalin luonnonsuojelijan perikuva, jonka utopiat ovat vuosikymmenestä toiseen vetäneet puoleensa ainakin teoriassa samanmielisiä kannattajia. Räikeiden diktatuuria ihannoivien ja ihmisten joukkotuhoja kiittävien tölväisyjensä vuoksi Linkola on myös vastustajilleen hyvä vihollinen, vaikka ympäristökriisien kärjistyessäkin linkolalaiset toimintamallit ovat pysyneet yhteiskunnallisesti merkityksettöminä haave- tai kauhukuvina.

Linkolasta julkaistaan vuosittain uusia kirjoja. Toissa vuonna ilmestyi Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirja, viime vuonna Leena Vilkan toimittama Pentti Linkola, ystävä ja innoittaja ja nyt pamfletti Linkolan ajamana. Sen enimmäkseen kolmekymppisistä filosofeista ja tutkijoista kootussa kirjoittajajoukossa on sekä Linkolan ymmärtäjiä että kriitikkoja.

Myös Linkola itse kuuluu pamfletin kirjoittajiin, vaikkei hänen tekstinsä aivan painotuoretta olekaan. Alun perin 1960 julkaistu artikkeli Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio käy hyvin näytteeksi Linkolan kaunopuheisesta, teollistumista, talouskasvua ja elintasokilpailua suomivasta tyylistä. Lopuksi Linkola tähdentää, ettei hänen esseensä ole entisaikojen haikailun parodia.

Parodiavaroituksia ei enää tarvita, mutta Linkolan retoriikka ei ole puolessa vuosisadassa juuri muuttunut. Tuore esimerkki Linkolan viiltävästä tyylistä on Helsingin Sanomien yleisönosastossa maaliskuussa julkaistu kirjoitus, jossa hän ylisti Kemijärven sellutehtaan lakkautuspäätöstä.

Linkola kirjoittaa kuin Runeberg, pamfletin ankarimman kriitikon Tapani Kilpeläisen mielestä liiankin hyvin. Kilpeläinen ei pidä Linkolaa lainkaan ympäristöajattelijana, vaan omaan maailmankuvaansa uppoutuneena esteetikkona. Kilpeläisen mielestä Linkolan ajattelun perustana on omakohtainen kaipuu nuoruuden luonnonympäristöihin ja henkilökohtaisiin luontokokemuksiin, jotka Linkola asettaa muitta mutkitta yleisiksi normeiksi, perusteluja esittämättä.

Kilpeläinen arvostelee Linkolaa yläluokkaisen sivistyneistön ihannoinnista sekä heikkojen ja rahvaan halveksimisesta. Linkolan perimmäinen pelko ei ole Kilpeläisen mukaan yleinen elintason kohoaminen, vaan massojen hyvinvointi ja ihmisten tasa-arvoisuus, jolla ei ole Linkolan ajattelussa biologista pohjaa.

Linkolan ajattelun heikkouksiin ja ristiriitaisuuksiin kiinnittävät huomiota muutkin pamfletin kirjoittajat, mutta Kilpeläistä kohteliaammin ja kunnioittavammin. Tere Vadén vierastaa Linkolan poikkeusyksilöiden harvainvaltaan perustuvaa yhteiskuntamallia, mutta arvostaa Linkolan kykyä lähestyä ja kuvata luonnon "pyhyyttä", kuten mustarastaan luritusta ja vanhan metsän elämäniloa.

Samasta mustarastaan laulusta ja sen ilmentämästä elämänilosta lumoutuu myös Arto Tukiainen, joka rinnastaa Linkolan kuvauksen Jean-Jacques Rousseaun ja Jeesus Nasaretilaisen opetuksiin. Vaikka Tukiainen kritisoi muun muassa Linkolan teknologianvastaisuutta, hän pitää Linkolaa 1900-luvun merkittävimpänä ajattelijana.

Kansalaisaktivistista tutkijaksi ryhtynyt Salla Tuomivaara todistelee Linkolan omintakeista ihmisrakkautta. Hän vertaa Linkolan ja perinteisen luonnonsuojelijan eroja asenne-eroihin perinteisten eläinsuojelijoiden ja eläinoikeusliikkeen välillä: "Se mikä näyttäytyy radikalismina tai fanatismina, on usein hätää."

Tuomivaara poimii Linkolan kirjoista kohtia, joissa elämänsuojelija näyttää tunteitaan ja eläytyy muiden lajien nahkoihin ja sulkiin. Toisaalta Linkola joutuu teksteissään arastellen myöntämään pitävänsä ihmisistä, ainakin kohtaamistaan yksilöistä. Lopulta Linkolakin haluaa suojella ihmisiä ainakin vähän enemmän kuin muita lajeja, Tuomivaara vakuuttaa - ja antaa ymmärtää, että se on myös eläinoikeusliikkeen lähtökohta.

Linkolan pohdinnat ovat aina olleet varsinaisia ehdotuksia parempia, Tuomivaara muistuttaa. Arvioon on helppo yhtyä, mutta voiko Linkolan taidokkaasta luontokuvauksesta tai purevasta yhteiskuntakritiikistä nauttia ilman verenkarvasta sivumakua, ellei hyväksy Linkolan johtopäätöksiä ja tavoitteita?

Tekstistä tulee vaarallista vasta, kun se muuttuu teoiksi ja politiikaksi. Linkolan ohjelmalla ei ole menestymisen edellytyksiä, mutta ajattelumallina tarkoitus pyhittää keinot -logiikka on houkutteleva. Ehkä siksi linkolalaisuus on vihreälle liikkeelle niin kipeä ja keskustelua herättävä aihe.

Vaihtoehdottomuutta ruokkii myös vaatimuksiaan jatkuvasti kiristävä kvartaalitalous, jota yleensä pidetään luonnonsuojelun vastavoimana. Tinkimätöntä kvartaalikapitalismia ja linkolalaisuutta yhdistää kuitenkin ehdottomuus ja tietynlainen julmuus, joka voi sivuuttaa enemmistöjen tahdon vetoamalla "omaan tietoonsa" ja sen vaatimiin uhrauksiin.

Voisivatko markkina- ja ympäristöfundamentalistit löytää toisensa - vai onko niin jo tapahtunut?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi