Mylly jauhaa jalokiviä ja lasihelmiä

Helena Kallion proosarunot ahmivat sisäänsä koko maailman

Suomessa on viime vuosina kirjoitettu kovasti proosarunoja. Esimerkiksi Saila Susiluoto, Aki Salminen ja Markku Paasonen ovat mainioilla kokoelmillaan tehneet siitä tavallaan oman lajinsa.

Kirjallisuudentutkija Markku Soikkeli on kirjoittanut, että uusi proosaruno pilkkaa lukijan hyväuskoisuutta. Yksinkertainen muoto ja pieni tarina eivät olekaan proosarunon ydin. Silloin pääpaino siirtyy tietysti kieleen, kuten uudessa runoudessa muutenkin.

Soikkelin mukaan proosaruno tahtoo paeta määritelmiä. Kielen keinojen korostaminen ja määritysten pakeneminen leimaa myös Helena Kallion kokoelmaa Kalarakastaja.

Kallio julkaisi pari vuotta sitten esikoisromaaninsa, jossa näyttelijän ahdinkoa kuvattiin tiheällä, runollisellakin kielellä.

Silti lajityyppien ero säilyy tunnistettavana. Kallion proosarunoissa kertovaa ainesta on niukasti, mutta tapahtumia niissä on ylen määrin. Lauseet seuraavat toisiaan yhtenä ryöppynä, vailla alkua ja loppua. Tekstit katkeavat ja alkavat mielivaltaisesta kohdasta.

Ensi alkuun Kalarakastajan rehevä, aktiivinen kieli ja vallaton rönsyily tekevät vahvan vaikutuksen. Liikutaan luonnonvoimien ja myyttien seassa tavalla, josta tulee mieleen Octavio Pazin Aurinkokivi tai Paasosen runot. Puhuja hapuilee, kutsuu rakastettua, pakahtuu sanojensa ja loitsujensa määrään.

"Kutsun sinua, kadonnut karitsa, ojennan käteni pimeään / yö tihkuu sormieni läpi, käyn toisia, maisia rantoja, Euroopan murtuvia suistoja täällä muinaisten hylkeenpyytäjien mailla, tähyilen aavalta tarujen saarta."

Koko kokoelma uhka muuttua myyttiseksi myllyksi, joka jauhaa sanoja, yhtä lailla loistavia kielikuvia kuin romanttista sanahelinää seokseksi, jota pitää kasassa lähinnä kiihkeä pyrkimys kurkottaa aina vain kauemmas ja syvemmälle. Kalarakastaja tahtoo ilmaista kaiken, ahmaista kitaansa koko maanpiirin ja avaruuden. Vain arkielämä jätetään suosiolla vähemmälle.

Tyvenkohdat ja rauhallisempi tempo tekevät hyvää tälle kokoelmalle. Esimerkiksi käy runo puista: "sään riepomat, korkeat kaverit, taivaankolkuttelijat, henkivartijat".

Muuten Kallion proosarunojen luonteeseen tuntuu kuuluvan löyhä jäsennys ja taipumus hakea alati uusia ilmauksia samalle kaipuulle nähdä arkisten ilmiöiden taakse, tavoittaa väkevä pohjavirta. Jokapäiväisten luokittelujen takaa aukeaa tiedoton tai puolitietoinen syvyys, joka kuhisee tarujen kieltä, joka suuntaan ulottuvia lonkeroita.

Runot myös epäilevät omaa kieltään. Silti on sanottava, että mukaan on otettu kaikenlaisia mieleenjuolahduksia ja löyhiä ilmaisuja.

Kun kirjoittaa: "mikä asema nyt, kenties jokin muinainen haave, pyhien jalanjälkesi, ankaran murheesi kaivertama, hukkunut, ylösnouseva kaupunki" niin ollaan jo lähellä sanahelinää.

Kallion kokoelmassa on ilman muuta paljon hienoja kohtia, muutama todella onnistunut yksittäinen teksti.

Kokonaisuus on kuin täyteen ahdettu runsaudensarvi, jossa on sekaisin jalokiviä ja lasihelmiä.

Kielen pyörteestä erottuu halu elää syvästi keskellä luontoa, suorastaan sulautua siihen. Tutkijasankari Cousteauta moititaan pyrkimyksestä hallita luontoa, sitten koko kulttuuria valloituspyrkimyksestä: "piirrettiin kartta: pantiin oma naama keskelle, ajettiin paimentolaiset, pyytäjät kyykkyyn, tuhottiin niiltä elinehdot".

Näin maailmoja syleilevän kielen ja sanaleikkien lisäksi kokoelmasta paljastuu julistavakin piirre. Siinä on enemmän kuin kylliksi yhdelle kokoelmalle.

Vaikka lienee vanhanaikaista pyytää pientä karsimista, siten kokoelmasta olisi saanut pienen kirjallisen tapauksen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi