Näetkö ihmisen vai mielikuvan?

Kiran Desain romaani Menetyksen perintö on niin intialainen kirja, että sen sivut tuoksuvat korianterille ja tuntuvat lämpimiltä sormissa.

Tapahtumat sijoittuvat Kalimpongin kylään Pohjois-Himalajalle, missä ilma väreilee trooppisena savunsinisten vuorten juurella. Eletään 1980-luvun loppua, ensin arkisesti perunamarkkinoilla, sitten verilammikoissa loiskutellen, kun Nepalin kansallismieliset nousevat kapinaan.

Kirja kuvaa henkilöiden elämää katkelmittain. Takaumia on niin tiuhaan, että aika tuntuu kuluvan kuin Intiassa: ei suoraan alusta loppuun vaan syklisesti. Spiraalimaisin liikkein tarina kuljettaa lukijaa kohti Intian sydäntä.

Kuljettaako? Vai saattaako se minut vain omiin mielikuviini Intiasta?

Jos joku ulkomaalainen olisi lukenut kirjan Suomesta ja sanoisi, että revontulet räiskyvät sen rivien välissä, se kuulostaisi huvittavalta. Oma kulttuuri on aina monisyinen, mutta muita on helppo yksinkertaistaa. Yksinkertaistavat mielikuvat auttavat meitä hahmottamaan maailmaa, ja maailmankuvaa vasten on helpompi ymmärtää omaa identiteettiä, nähdä omat ääriviivat. Menetyksen perintö näyttää, mitä tapahtuu silloin, kun yksinkertaistukset muuttuvat ennakkoluuloiksi ja ääriviivat muureiksi. Kirjassa valkoiset ylenkatsovat intialaisia, jotka ylenkatsovat pakistanilaisia tai afrikkalaisia, tai vähintäänkin potkivat koiriaan.

Yksi päähenkilöistä, nepalilaisverinen nuorimies imee kapinaliikkeestä katkeruutta ja kohdistaa sen tyttöystäväänsä, koska tämä kuuluu korkeampaan yhteiskuntaluokkaan.

"Sinä vihaat minua syistä - isoista syistä - joilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani", tyttöystävä sanoo.

Suurin osa maailman vihasta on sellaista.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi