Nälkä, joka ei syömällä lähde

Suomalais-virolainen lapsuus on vaikenemista ja kaipuuta toiseen kotimaahan

 Nuoria, hyvin nuoria ovat olleet monet vuoden esikoiskirjoista, ja sellainen on myös dramaturgiopiskelija Sofi Oksasen (s. 1977) Stalinin lehmät.

Nuoruus on tarinoissa jälleen kerran ikätoverin (usein myös alter egon) kehityskaaren hahmottamista. Tytöillä kyse on nimenomaan äitisuhteen perkaamisesta, ja tänä vuonna sitä on kuvattu rajusti. Hirviöäidit on toki tapettava ja tytärten vapauduttava kahleistaan, mutta monen samanlaisen tarinan lukeminen peräkkäin alkaa maistua puulta.

Laajuudesta huolimatta Stalinin lehmät jaksaa kiinnostaa siksi, että siinä on paitsi psykologisia myös historiallisia kerroksia. Suomalaisen isän ja virolaisen äidin Suomessa kasvaneen tyttären tarina on kuin sipuli: tytön alta kuoriutuvat esiin äidin ja isoäidin kohtalot, unelmat ja vajaiksi jääneet valinnat.

Eniten tilaa vie kuitenkin tyttö itse, Anna. Hänen bulimiassaan ja kaikissa syömishäiriöön liittyvissä sivuoireissaan kahlataan satoja ja satoja sivuja.

Minusta nykyhetken tarinan olisi voinut käsitellä huomattavasti tiiviimmin - nyt se vähentää menneisyyden painoarvoa. Mutta varmasti on myös niitä lukijoita, joita kiinnostaa nimenomaan Annan kamppailu ihmissuhteiden, naiskuvan ja ruumiinsa rankaisemisen kanssa.

Tuskin bulimiaa on meillä aiemmin kuvattu näin sisältäpäin ja analyyttisesti.

Minua Oksanen puhuttelee silti enemmän silloin, kun hän selvittää identiteettiään kahden maan välissä.

Varhaislapsuuteen juontuva, kätketty kaipuu virolaisuutta kohtaan on varmasti myös syömishäiriöiden takana: niissäkin on kyse omana itsenään kelpaamisesta. Ja juuri siinä Annalla on suuria ongelmia.

Virolaisuus ja suomalaisuus lyövät toisiaan tuhoisasti korville muun muassa sukupuolia määritellessään. Erilaiset nais- ja mieskuvat pilaavat Annan ja hänen isänsä suhteen jo varhain.

Oksanen kuvaa raa'asti nelikenttää, jonka suomalaiset ja virolaiset (myös venäläiset) naiset ja miehet ja heidän käsityksensä toisistaan muodostavat: yhtäällä ovat kummassakin maassa kunnon ihmiset, toisaalla huorat, asiakkaat ja elättäjiksi höynäytetyt hölmöt.

Asetelmassa on paljon siirtomaaherran rasistista mentaliteettia ja toisaalta alistetun ihmisen pakonomaista huijaamisen tarvetta; aito ei voi olla kukaan.

Suomessa Anna oppii jo varhain piilottamaan virolaisuutensa. Silti hänellä on ikuinen Viron nälkä: hän ei saa tarpeekseen turvallisista hajuista, mauista, väreistä tai tuntemuksista. Rikoskumppanina tässä henkisessä ahmimisessa on äiti Katariina, suomalaisena kotirouvana petetty ja pettynyt naisinsinööri.

Annan ja Katariinan kautta kuljetaan vähitellen myös kauemmas Viron historiaan, Siperian kyydityksiin ja ihmisiä yhä kalvaviin uhrausten ja petosten arpiin.

Oikeastaan Stalinin lehmissä on kyse vaikenemisen vaikutuksista.

Olosuhteiden takia virolaisten on pitänyt vaieta - jopa henkensä hädässä - niin paljosta, että samalla ovat lähimmät ihmissuhteet mykistyneet ja kärjistyneet. Seurauksista kärsii muiden muassa Anna syömishäiriöineen.

Siksi menneisyyden penkominen ja vaikenemisen murtaminen on niin tärkeää. Samaa on vastikään todistanut ruotsinvirolainen Maarja Talgre Leos dotter -teoksessaan, jossa hän niin ikään käsittelee lapsuutta kahdessa kulttuurissa. "Sota ja muistot pysyivät läheisissäni ja siirtyivät minuun", Talgre kirjoittaa. "Surusta, josta ei puhuttu, tuli minun suruani."

Sofi Oksanen lopettaa selvästi terapeuttisen romaaninsa samanlaiseen optimismiin kuin Talgre muistelmansa. Äidin voi vähitellen työntää kauemmas, ja aina voi löytyä joku joka ymmärtää. Tärkeintä on kuitenkin muistaa ja mainita kaikki, paljastaa heikkoutensa ja tuskansa, nimetä jokainen vanhassa valokuvassa seisova hämärä hahmo.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi