Näyttämöltä löytyi kirjailija

Reidar Palmgrenin romaani näyttää, että järkkynyt ihminen koheltaa kuin pelle
Näyttelijänä jo nimeä saanut esikoiskirjailija ottaa kerralla haltuun romaanitaiteen

Näyttelijänä jo nimeä saaneen Reidar Palmgrenin (s. 1966) tänään ilmestyvässä esikoisromaanissa Jalat edellä kaikki osuu kohdalleen: juoni, ilmaisu, henkilökuvat, teemat, rakenne. Jopa keskeinen tapahtuma-aika, vappuaatto naamioineen, ja tärkeä näyttämö, uimahalli peitteiden poistamisineen, lataavat kerrontaan merkityksiä ja ulottuvuuksia.

Mitään ei ole liikaa, ja kaikkea on riittävästi. Ottakaa ja nauttikaa!

Vaikka kyseessä ei ole mikään harmiton huviretki. Jalat edellä toimii kuin antiikin tragedia. Pahat ennusmerkit luovat uhkaa, mutta kurimuksen osapuolet eivät huomaa niitä. Kohtalon kone pyörii, eikä kukaan ymmärrä pysäyttää sitä. Sitten jumalat rankaisevat raa'asti maan matosia heidän rikoksistaan.

Se on isän uskottomuus. Laskun maksaa se kaikkein viattomin, hänen 8-vuotias poikansa.

Toisin sanoen kohtalo tekee virheen. Antiikin kirjallisuudessa se ei juuri ollut tapana, myöhemmässä kyllä.

Palmgren kirjoittaakin modernia, elävää murhenäytelmää. Se ei olisi sitä, jos henkilöt ja heidän törmäyksensä eivät välillä myös naurattaisi tolkuttomasti. Enää kirjallisuuden henkilöt eivät muutu yleviksi kärsimyksessä. Kyyneleet ovat maallistuneet, elleivät peräti keskinkertaistuneet.

Ei se kuitenkaan ihmisten tuskaa vähennä, pikemminkin päinvastoin. Jalat edellä näyttää, että järkkynyt ihminen koheltaa kuin pelle.

Palmgrenin romaanissa

menestyvä juristi-isä pettää vaimoaan. Hän sanoo, että olisi jo jättänyt tämän, jos poikaa ei olisi.

Kyseinen lause putoaa hänen huuliltaan kuin vakiovalhe halvassa puskakomediassa. Mutta se muuttuu tietysti jylhäksi manaukseksi.

Lausuja itse, isä puolestaan muuttuu työpaikallaan häviäjäksi. Kotona ja vieraissa hän on ollut sitä koko ajan, vaikka itse luulee muuta.

Muutokset ihmissuhdevoimakentässä tulevat esiin vaivihkaa, ei niinkään tekojen tasolla kuin henkilöiden ajatusten karkailussa.

Kuvaavaa on, miten isä ei enää iltasella muista lukea päiväpanoa vuorokauden mukavien hetkien joukkoon. Ikään kuin hän olisi toiminut räväkän sällin roolin eikä oman tahtonsa ajamana. Seksuaalisen vallankäyttäjän asema - tai pelkkä kuvitelma siitä - taitaa silti pönkittää hänen omanarvontuntoaan.

Tarinan isä ei tiedä

, minkälaisen miehen roolin haluaisi itselleen. Kunnes on liian myöhäistä, kaikilla suunnilla.

Tämä on yksi tulkinta Palmgrenin romaanista. Toinen on se, että mies havahtuu kaksinaamaisuuteensa ja näkee pian kuin filminauhalta, mihin se johtaa.

Kolmannessa ja kiintoisimmassa mahdollisuudessa kaksi ensin mainittua tulkintaa yhdistyvät. Kirjan mies - eli kuka tahansa meistä - on jo menettänyt tärkeimpänsä, jos ei tajua käytännössä osoittaa sanoillaan ja teoillaan, kuka tai mikä se tärkein on.

Siten varsinaista onnettomuutta, sitä antiikin tragedian jumalten rangaistusta, ei enää tarvita, koska se on jo tapahtunut.

Palmgren käyttää

taitavasti draaman keinoja. Yksittäiset sanat, äänet, reaktiot ja esineet toistuvat yllättävästi eri kohtauksissa, rinnastavat henkilöitä toisiinsa ja kääntävät asetelmia ylösalaisin. Esimerkiksi se valokuva, jonka isä näkee asiakkaansa kotona, muuntuu lopussa hänen oman elämänsä vertauskuvaksi - ja hän itse siksi säälittäväksi äijän raunioksi, jota on kotikäynnillään kauhistellut.

Vaimo ja rakastajatar jäävät pikkuisen syrjään, kyse on isästä ja pojasta.

Ja katso, heissä piilee paljon samaa, vaikka yksi on aikuinen, toimija ja toinen lapsi, uhri. Kiperissä tilanteissa kummankin suojautumismenetelmä on heittäytyä sairaaksi.

Isä jatkaa regressiota vielä romahduksen jälkeenkin. Poika sen sijaan ennättää voittaa kerran itsensä. Joten hänellä voisi olla enemmän toivoa, sitten joskus omassa aikuisuudessaan.

Ratkaisevilla hetkillä isä ja poika vaistoavat toisensa kuin Hamlet isänsä haamun. Kohtalonyhteys pitää, kuolema ja sosiaalinen kuolema. Isä löytää sattumalta poikansa lennokin ja unohtaa sen kouraansa kuin syntymämerkin. Kumpikin poistuu jalat edellä, toinen tosin periaatteessa vain uima-altaaseen:

"Kun vesi koskettaa ei ole pelättävää, se jäähdyttää kuumottavan pään. Se nuolee haavat, se ei petä. Ei niin kuin ihminen. Niin kuin minä. Eritoten minä."

Palmgren viljelee teatraalisuutta ja yhteensattumia, mutta onnistuu uhkarohkeassa pelissään. Kaikki liittyy kaikkeen.

"Knak", sanoo piparkakku, kun se napsahtaa kahteen osaan. Ja "knak" sanoo vaimon sormi, kun mies taittaa sen poikki.

Aika moni näyttelijä

kirjoittaa nykyisin näyttämölle, vielä useampi television kaikkiruokaiseen siankitaan, sketsiosastolle. Palmgren tekee Anna-Leena Härköset, ottaa kerralla haltuun pitkän proosan.

Hänen tapansa yhdistellä tragediaa ja komediaa saattaa ammentaa vaikutteita uudesta, nousukautta elävästä kotimaisesta näytelmäkirjallisuudesta. Romaanitaiteen puolella hänen otteensa on uusi, raikas ja ilahduttava. Perusjärkytyksistä lohkeaa paljon muutakin kuin lakonisia lauseita ja olemassaolon tuskaa.

Liekö juuri näyttelijätaustan vaikutusta, että Palmgren osaa kuvata hyvin konkreettisesti henkilöittensä psyykkiset ja fyysiset tuntemukset valheiden pyörteen eri vaiheissa. Sana tulee lihaksi hänen kirjoituksessaan.

Siksi Jalat edellä on läpimurto. Aloittelijan tasoituksia missään mahdollisissa kisoissa Palmgren ei tarvitse.

Antti Majander

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi