Nainen, joka halusi olla todellinen kirjailija Merete Mazzarella kirjoitti Fredrika Runebergista harvinaisen hienon elämäkerran

kirjat

Näin pohti

Fredrika Runeberg kunnianhimoaan 1860-luvun lopulla: "Tämä onneton halu tulla pidetyksi ja kuuluisaksi, miksi se vainoaa kuin kiusanhenki eikä jätä rauhaan, miksi on niin vaikea päästä eroon niistä haavekuvista, joita on joskus nähnyt väikkyvän sielunsa silmissä?"

J.L. Runebergin puolison Fredrikan (1807-1897) kohtalona oli elää kansallis- ja naissankaripuolisonsa maineen katveessa ja koetella niitä rajoja, joita 1800-luvun yhteiskunta älyllisesti uteliaalle naiselle asetti. Fredrika puhui naisen aseman parantamisen puolesta ja laati kirjoitelmia, tarinoita, lehtikirjoituksia sekä kaksi historiallista romaania.

Jälkipolvet ovat kuvanneet Fredrikan yleensä joko Runebergin mainetöiden ylevänä säestäjänä tai marttyyrina, jonka kohtalona oli elää kotityrannimaisen runoilijan ikeen alla.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija, professori

Merete Mazzarellan kirjassa

Fredrika Charlotta o.s. Tengström Runeberg nousee vihdoin miehensä varjoista.

Teos on Svenska Litteratursällskapetin tilaama elämäkerta, joka ilmestyi juhlistamaan Fredrikan syntymän 200-vuotisjuhlavuotta.

Fredrika Charlotta onkin harvinaisen hieno elämäkerta - elegantti, nokkela, hyvin kirjoitettu ja huolella viimeistelty.

Mazzarellan teoksessa Fredrika ei enää ole pyhimysmäinen perheenemäntä eikä kärsivä marttyyri vaan verevä ja ristiriitainen ihminen - ja kirjailija.

Hän on käytännöllinen, mutta älyllisesti levoton nainen, joka verhoaa itsekeskeisyyteensä pinnalliseen nöyryyteen ja asettaa itselleen suuria tavoitteita. Hän ei tyydy näpertämään rouvasväen romaanien parissa, vaan haluaa kirjoittaa oikeaa, kestävää kirjallisuutta.

Mazzarellan tutkijantaidot yhdistyvät

Fredrika Charlottassa sulavasti siihen tarkkanäköisen humoristiseen ihmiskuvaukseen, jonka suomenkielinen yleisö tuntee hänen omaelämäkerrallisesta tuotannostaan.

Mazzarella etsii Fredrikan ääntä ja yrittää ymmärtää hänen ajatuksiaan. Kirjoitustyyli on taitavan itseironinen, ja tutkijan tutkimuskohteen suhteesta tulee yllättäen yksi kirjan kiinnostavimmista teemoista.

Fredrika Runebergilla oli kovin vähän aikaa kirjoittamiseen. Taloudenpito vei aikaa, perhe oli suuri ja Fredrikan oli usein passattava Runebergin ympärillä parveilevia vierasjoukkoja.

Perheen ja luovalle työlle omistautumisen ristiriita tuntuu häkellyttävän ajattomalta, vaikka nykypäivän perheenäitien ei tarvitsekaan nousta neljältä hilloamaan tai valamaan kynttilöitä.

Paikoin

Fredrika Charlotta ajautuu turhankin syvälle kirjallisuuden historian maailmaan. Suuri osa siitä on omistettu Fredrikan teksteille ja niiden analyysille, ja Mazzarella kirjoittaa paljon myös muista 1800-luvun naiskirjailijoista. Näin hän nostaa esiin haasteita, joita luovat naiset suomalaisissa kulttuuripiireissä kohtasivat.

Aihe on kiinnostava, mutta vähemmän seikkaperäinen esitys olisi istunut paremmin elämäkertakokonaisuuteen.

1800-luvun ihanteiden mukaan nainen ei saanut tavoitella huippuja eikä uhrautua aatteen hyväksi.

Vain miehen ja perheen puolesta uhrautuminen oli sallittua, jopa toivottavaa. Fredrika Runebergin kovin vaikea mahduttaa itseään tähän ihannekuvaan.

Fredrikan uhrautuminen oli varsin tietoista ja näyttävää, ja hän teki myös sairastelustaan vallankäyttöaseen. Uudistusmielisyydestään huolimatta Fredrika siis oli oman aikakautensa asenteiden vanki.

Runebergien avioliittoa kuvatessaan Mazzarella varoo olemasta liian tunkeileva.

Fredrika Charlotta kuvaa enemmän 1800-luvun yleisiä perheihanteita kuin Runebergien liiton tunneilmastoa.

J.L. Runeberg oli herkkä ihastumaan. Tökerön leikillisesti hän kuvasi vaimolleen sydäntään taloksi, jonka kamareissa asusti lemmittyjä, mutta jota Fredrika todellisuudessa hallitsi.

Arvoitukseksi jää, miten Fredrika Runeberg koki miehensä rakastumiset. 1800-luvun avioliitto ei ollut moderni parisuhdeinstituutio, vaan perheyritystä muistuttava yhteistyön ja velvollisuuden liitto, jota ei helposti horjutettu.

Mazzarellan (ja lukijan) on kuitenkin vaikea käsittää, miksi Fredrika piti yllä luottamuksellista ystävyyssuhdetta miehensä "viimeisenä suureen rakkauteen"

Emilie Björksténiin.

Yrittikö Fredrika näin mitätöidä oman mustasukkaisuutensa, vai oliko kahden kirjallisesti kunnianhimoisen naisen ystävyys Runebergin sydämenläpätysten yläpuolella?

"RgB":n rinnalla eläminen oli Fredrikalle raskasta myös siksi, että hänen kirjalliset työnsä jäivät väkisinkin aviomiehen saavutusten varjoon. Suomen kansa tuli muistamaan Runebergin suurena runoilijana, Fredrikan kekseliäänä tortunleipojana.

"Juuri Runebergiä ympäröivä kritiikitön neronpalvonta saattoikin olla Fredrika Runebergille vaikeampi kestää kuin miehen rakastumiset", Mazzarella kirjoittaa.

Mirkka Lappalainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja historiantutkija.

OIKAISU

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi