Nallepöksyjen ja näyttöpäätteen välissä

Anna-Leena Härkönen kysyy uudessa romaanissaan, miksi keski-iän muutoksia on niin vaikea kohdata

A nna-Leena Härkösen seitsemäs romaani kuuluu minusta tuotannon kepeämmälle puolelle. Näin siitä huolimatta, että se kertoo vakavista asioista.

Tietysti, kun maailmassa pommit viuhuvat ja miljoonat kuolevat nälkään, keski-ikäisen avioliiton näivetystä ja rakkaudettomuutta voi pitää vähäpätöisenäkin aiheena. Yksilöille, naiselle ja miehelle, kyse on kuitenkin elämän kokoisista ongelmista.

Ehkä sellaisista ei voi kertoa muuten kuin naurun läpi.

Nelikymppisten opettajien avioliitossa kaikki on päällisin puolin kunnossa aggressiivista murkkutytärtä ja keskusta-asuntoa myöten.

Paitsi, ettei Matti enää anna Helille. Vaimon on vongattava seksiä ja jälkeenpäin hävettävä halujaan.

Tilanne on jo lähtökohtaisesti humoristinen, vähän kuin mies, joka puree koiraa.

Ja niin Härkönen sitä kuvaakin: herkuttelee tietokonepeleihin uppoutuvan miehen fleecehousuilla ja naisella, joka turhaan vetää korsetin päälleen ja laskeutuu suihinottoasentoon.

Sen sijaan että mies hyökkäisi mukaan toimintaan, hän näyttää vaimolleen videon koirasta, joka avaa jääkaapin ja nappaa kinkkusiivuja suuhunsa.

Toki Härkönen iskee tätä huumoria säröille läpi romaanin.

Mies jää välkkyvän sotapeliruutunsa ääreen, kun vaimo menee sänkyyn chardonnay-lasin kanssa. Epäinhimillisyys, vieraantuminen ja masennus ovat käyneet taloksi parisuhteeseen, eikä tietä ulos näy.

Härkönenkään ei vastauksia anna, pikemminkin hän kartoittaa tilannetta kysymyksillä. Miksi naisesta tuntuu siltä, että vastuu arjesta on yksin hänellä? Miksi mies on niin pehmeä, että puhkeaa kyyneliin valittuaan moottoritiellä väärän liittymän?

Miksi kumpikaan ei ole enää tyytyväinen ihmiseen, jonka aikoinaan valitsi kumppanikseen? Mihin katosivat naisen kauneus ja miehen voima? Miksi keskustelun sijasta valahdetaan katkeraan syyttelyyn ja pikkumaiseen vallankäyttöön?

Samanlaista aihepiiriä käsitteli Niina Hakalahti kevään romaanissaan Uimataito - ja vielä nuorempien elämässä.

On kuin suomalaiset kuluisivat nykyään loppuun entistä varhemmin, siitä huolimatta että puutteesta ja sodasta alkaa olla ihmisikä. Kokemuksen ja kypsyyden antamaa turvaa heillä ei tunnu olevan.

Onko niin, ettei sitä kerrykään, kun nuoruus jatkuu keski-ikään asti?

Tiedon tai pohdinnan puutteesta ei ole kyse. Helikin kertoo tietävänsä, ettei elämässä saa kaikkea, "hyvä jos puolet tai kolmasosan". Mutta hyväksyykö hän sen? Ei. "Minä kutsun sitä katastrofiksi", hän sanoo.

Hän tietää myös sen, että on alitajuisesti etsinyt itselleen "huonekalumaista" miestä, joka ei jättäisi niin kuin oma isä. Matin alistettu lapsuuskin tiedostetaan, samoin se, että määrätietoinen Heli itse on pakottanut miehen luopumaan monista harrastuksista perhe-elämän alussa.

Ilmankos mies on nyt tossukka, joka seuraa lauantaina vaimoa ja tytärtä market-ostoksille!

Jotenkin tätä tietoa ei vain osata soveltaa eikä asenteita muokata, kun ne törmäävät ikääntymiseen ja elämäntilanteen muutoksiin. Silloin alkaa ahdistus. Ei kiitos -romaanissa puhumaton, lukkiutunut Matti kaipaa selvästi ammattiapua, mutta kieltäytyy siitä jyrkästi. Heli taas joutuu rakkauden- ja seksinkaipuunsa ajamana toiseen suhteeseen, josta seuraa kauneusklinikalla paikkailtava ulkonäköstressi.

Umpikuja, johon Härkönen henkilönsä jättää, on aika lohduton: miten mies selviää muuttumatta, miten nainen pakottamatta miestä muuttumaan?

Ei kiitos on alusta loppuun sujuva, vetävä ja mehevä, vaikka kohtaukset Kreikan-matkalta ja sukulaisvierailuilta vaikuttavatkin paitsi pitkitetyiltä myös itsestään selviltä. Onneksi loppuluvuissa on yllätystä!

Kolumnimaisten yleistotuuksien ja iskulauseiden viljelykin vahvistaa vaikutelmaa rutiinikirjoittamisesta, mutten osaa panna sitä pahakseni, koska monet ovat niin osuvia.

Tarkasti on kirjailija katsonut, millaisia ovat nykyperheet, nykyturistit, nykyvanhukset ja nykynaisten eroottiset fantasiat.

Eniten ongelmia on jaksossa, jossa Heliä lopulta pannaan - tätä termiä Härkönen eniten käyttää - sydämen kyllyydestä nuoren rakastajan sängyssä. Hyppy avioliittodraamasta pehmopornoon on niin suuri, että tekstiä olisi kannattanut tiukemmin suitsia.

Vaikka litinää liudennetaan slapstick-komiikalla, välillä näyttää siltä, että porno vie kynää eikä päinvastoin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi