Neljä lasta ja peikko

Harriet ja David uskovat modernilla 1960-luvullakin sinnikkäästi perinteiseen onneen, perheeseen ja kodin rauhaan.

He perustavat idyllinsä suureen maataloon, täyttävät tilan lasten naurulla ja kutsuvat suvun kylään juhlapyhinä. Näin alkaa Doris Lessingin 1988 kirjoittama romaani Viides lapsi.

Kaikki sujuu onnellisesti, kunnes Harriet tulee viidennen kerran raskaaksi.

Jo raskausaikana viides lapsi rummuttaa mahaa kuin vimmattu.

Lopulta se rymistelee maailmaan, peikkoa muistuttava kiilapäinen kummajainen.

Beniksi ristitty poika on sulkeutunut, epäsosiaalinen, oppimaton ja väkivaltainen, jopa julma. Kaikki kammoavat häntä ja sukulaiset alkavat viettää joulunsa muualla.

Pahiten lapsen peikkous iskee äitiin. Harriet ei voi hylätä omaa poikaansa, mutta pitämällä tämän rinnallaan hän laiminlyö toisia lapsia ja karkottaa ihmiset pois. Mitä tahansa hän tekee, hän tuntee syyllisyyttä. Kaiken lisäksi tämä kummajainen on tullut hänen sisältään, se on osa häntä.

Ben onkin tavallaan psykoanalyyttinen hahmo. Hän on kuin ihmisen tukahdutettu primitiivisyys, väkivaltaisuus ja itsekkyys, joka yhtäkkiä putkahtaa kohdun läpi maailmaan ja likaa pikkusievän perhe-elämän. Viides lapsi on yksi jäsen kokeneen kirjailijan ajatusperheessä, täysi-ikäiseksi kasvatettu ja tasapainoinen. Siksi kirja onkin vähän tylsä, yhteen suuntaan etenevä yksi ajatus. Enemmänkin siihen olisi saanut syvyyttä ja särmää: tosiaan, mitä pitäisi tehdä, jos synnyttää maahisen?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi