Neroksi ei synnytä, neroksi tullaan

Taidemaalari Elina Merenmiehelle lahjakkuus on dramaattinen taakka

 "Neroiksi ei synnytä. Neroiksi sosiaalistutaan", väittää nerous-kirjan toimittanut taidehistorioitsija Taava Koskinen ja lainaa väitteensä kirjailija, filosofi Simone de Beauvoirilta.

Taidemaalari, kuvataiteilija Elina Merenmies (s. 1967) maalaa ja elää Pariisin keskustassa taiteilijaresidenssissä. Stipendiaika on lopuillaan ja paluu kylmään kotimaahan edessä.

Merenmiestä pidetään lahjakkaana, monipuolisena ja yllättävänä taiteilijana. Kirjoituksia neroudesta -kirjassa mainitaan kaksi elävää suomalaista "naisneroa", säveltäjä Kaija Saariaho ja taiteilija Elina Merenmies.

Musiikkitieteen professori Pirkko Moisala kirjoittaa Saariahosta, josta vasta kansainvälisen menestyksen myötä tulikin yhtäkkiä "sibeliaaninen" pienen valtion kipeästi kaipaama kansallisen identiteetin kohottaja. Media antoi Moisalan mukaan anteeksi ja unohti Saariahon sukupuolen.

Kuvataideakatemian professori Mika Hannula pohtii esseessään nerojen vapautta ja vastuuta. Hänelle nykynerot ovat kriittisiä taiteilijoita, jotka korostavat suhteellisuutta, mitätöivät kaikkivoipaisuuden, osaavat nauraa itselleen ja haluavat nähdä itsensä osana ympäröivää yhteiskuntaa arjen tasolla.

"Nykyneron" esimerkkinä Hannula ottaa Elina Merenmiehen, joka "hallitsee maalauksen laajan kentän, käyttäen välineinään niin öljymaalausta, akvarelleja, piirustuksia, sarjakuvia kuin myös ääntä".

Hannulan mukaan Merenmies tiedostaa hyvin tarkasti maalaustaiteen perinteen ja sen merkityksen. Merenmies ei hänen mielestään kopioi, eikä jää menneisyyden vangiksi vaan käyttää menneisyyttä rikkaana trampoliinina.

Onko neromyytti vain myytti; miltä tuntuu olla "taiteilijanero"?

"No, kaikkihan tuo on sellaisen ihmisen pohdintaa, joka seuraa kuvataidetta ja tahtoo esittää kirjoittamalla kuvataiteen ilmiöitä, joita on pitänyt arvokkaina löytöinä itselleen", vastaa Elina Merenmies Pariisista.

Hannulan väitteeseen "nykynerosta", Elina Merenmiehestä, kohteella itsellään ei tietenkään ole mitään sanottavaa.

"Neromyytillä ja todellisuudella ei tarvitse olla mitään tekemistä keskenään. Minusta tuntuu aina todelliselta ihmeeltä saada työt valmiiksi. Saman tien kuitenkin hieno tunne onnistumisesta häviää ja jään kerjäämään aina lisää pitkiksi päiviksi, jotka venyvät kuukausiksi ja usein vuosiksi", Merenmies tunnustaa.

Alun alkaenkaan hän ei koskaan ajatellut itseään taiteellisesti erityisen lahjakkaana. "Olen yrittänyt korvata lahjojen puutetta kovalla työnteolla. Toisaalta hommaa voi autella myös sopivilla sattumilla - ja sitä teen koko ajan!" Kirjoituksia neroudesta kirjassa nerous nähdään niin Luojan lahjana kuin luonnonvoimana ja toisaalta yksilön ominaisuutena. Miten on Merenmiehellä?

"Lahjakkuuteni on taakka, jos en käytä sitä siihen asiaan, jonka tiedän olevan sen luonnollinen olemus. Jostain syystä on paljon minua lahjakkaampia, joille asia ei näyttäisi olevan niin dramaattista."

Vaatimattomuudestaan huolimatta Elina Merenmies luetaan sukupolvensa taiteilija-aateliin. Kuluvan vuoden Ars Fennica -ehdokas on ollut kriitikoiden kiittelemä monisyisen taiteensa takia, etenkin mestarillisena kasvojen kuvaajana.

Myllypuroon palaavalle Merenmiehelle asiat ovat olleet Helsingissä paljon yksinkertaisimpia kuin Pariisissa tai Prahassa, jossa hän on myös työskennellyt pitkään. Jollain saattaa Merenmiehen mielestä käydä mieletön tuuri jossain muualla, voi löytää kohtuuhintaisen ateljeen Pariisista tai Manhattanilta.

"Minulle työtilan olemassaolo on kuin hengittäminen, ja Helsingissä homma toimii. Pariisissa olen kierrellyt ja tutkinut asioita, piirtänytkin. Maalauksessa minua kiinnostaa uudestaan temperan ja öljyn sekatekniikka, paitsi että se on kaikista tekniikoista suuritöisin, tuskastuttavin, myrkyllisin ja konservoinnin kannalta kestävin, ja lopputulokseltaan mahdollisesti ihastuttavin - jos hyvin käy."

Merenmiehellä ei ollut valinnanvaraa ammattinsa suhteen. "Sitä vaan tiesi, aavisti kaiken olevan siitä kiinni, että pitää päänsä tässä asiassa."

Kuvataitelijana oleminen on raskasta. "Tämä on vähän tällainen extremelaji, jonka kaikkia negatiivisia seurauksia elämässään ei onneksi edes itse tajua. Ihmisen on nähtävästi tarkoitus hakea tiettyjä juttuja aina vaikeimman kautta."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi