Nimineuvos kätkeytyy irtoviiksiin

Tsaarinajan mestarisalapoliisi seikkailee nyt tšuhnien kielellä
Mutta mikä ihme on "pensnee"?

Nimimerkki Ilkka Remes pyytää uuden Uhrilento -kirjansa lopussa lukijaa olemaan paljastamatta kirjan juonta niille, joilla jännitys on vielä edessä. Samaa voisi pyytää myös nimimerkki Boris Akunin, jonka romaani Asaselin salaliitto aloittaa moniosaisen sarjan salapoliisi Erast Fandorinin seikkailuja tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä.

Nuori, innokas ja ihanteellinen venäläinen poliisivirkamies joutuu vuonna 1876 arvoituksellista itsemurhaa tutkiessaan maailmanlaajuisen rikollisjärjestön jäljille. Tieto lisää tuskaa, ja Fandorin joutuu tekemisiin milloin tikarin, milloin pistoolin tai pommin kanssa ja selviytymään siinä sivussa säkkiin sidottuna Thamesin pohjasta ja hullun tiedemiehen lobotomiakokeesta. Enempää ei tohdi eikä kannatakaan kertoa. Asaselin salaliiton tempo on hengästyttävä, mutta juonen käänteet ovat toisaalta enemmän tai vähemmän ennustettavissa. Hätkähdyttävän alun ja vielä hätkähdyttävämmän lopun välissä on ehkä liian monta yhteensattumaa ja paperinmakuista henkilöhahmoa, jotta kirja olisi paljonkaan enemmän kuin henkevä tyylipastissi, 1800-luvun rikosseikkailun näköiskuva ja Venäjän keisarikunnan kadotettua loistoa heijastava kultakehyksinen peili.

Akuninin romaanin

kiinnostavuus ei piile sen vauhdissa vaan tarkoissa tuokiokuvissa ja usein ovelasti kätketyissä viittauksissa vanhempaan ja uudempaan Venäjän kirjallisuuteen, erityisesti Dostojevskiin. Tämän Kirjailijan päiväkirja ilmestyi Asaselin salaliiton tapahtumavuonna 1876 ja Riivaajat sivuaakin kirjan juonta. Tarkkaavainen lukija löytää romaanista myös Idiootin Rogožinin ja Nastasja Filippovnan kaksoisolennot. Romaanin alkuriveillä tuntuu vilahtavan Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin moskovalainen hellepäivä.

Akunin on tuotannossaan harrastanut myös mm. Tšehovin uudelleenkirjoitusta: hänen eräässä näytelmätekstissään selvitetään, kuka todella ampui kohtalokkaan laukauksen Lokin päätteeksi.

Nuori Fandorin

uskoo taitavansa myös naamioitumisen ja antaa irtoviiksillään ja peruukeillaan kanssapelureille hämmennyksen ja naurun aihetta. Akunin itse - Japanin kirjallisuuteen perehtynyt kirjallisuudentutkija - näyttää esimerkkiä: hänen nimimerkkinsä tarkoittaa japanin kielessä "heittiötä". Etunimen etukirjaimen kera siitä muodostuu anarkismin oppi-isän nimi, Bakunin.

Pommit ovat tuttuja myös Asaselin salaliittolaisille, jotka pitävät itseään ihmiskunnan kehitystä kiirehtivänä etujoukkona. Asasel - tai Azazel - on savuttoman tulen eli räjähdysten henki. Tulesta luotu Asasel katsoi olevansa maasta luodun ihmisen yläpuolella. Rangaistukseksi hänet muutettiin paholaiseksi, kertoo Suuri tarukirja , ja hän sai nimen "lohduttomuus". Siihen sanaan mahtuu militantin työväenliikkeen historia Bakuninista Kim Jong Iliin.

Kirjailija pakottaa

tarkastelemaan Erast Fandorinista kertovaa dekkarisarjaa kasvavana kokonaisuutena. Teos teokselta päähenkilö ikääntyy, muokkautuu ja ylenee keisarillisessa virkakoneistossa. Vuoteen 1876 sijoittuvassa Asaselin salaliitossa hän on hädin tuskin kaksikymmenvuotias, mutta ehtii kohota tärkeissä erikoistehtävissä virka-asteikon alimmalta tasolta viisi pykälää nimineuvokseksi. Akunin kuitenkin antaa kohtalon muovata hänestä yksinäisen suden, joka tunnustaa virkahierarkian vain jos se sallii hänelle vapaat kädet.

Kustantaja on säästänyt väärässä paikassa jättämällä suomalaisesta laitoksesta pois Suomessakin käytössä olleen keisarillisen virkataulukon. Ylennyksillä ja niiden mukaan muuttuvilla puhuttelunimillä on merkitystä jopa kirjan juonen kannalta.

Teos teokselta vaihtuu myös kirjojen lajityyppi. Venäjänkielisillä kotisivuillaan kirjailija kutsuu Asaselin salaliittoa "konspiratiivis-loogiseksi" salapoliisiromaaniksi. Sarjan seuraava osa Turetskij gambit (Turkkilainen gambiitti) on tiukka vakoiludekkari, kolmas, valtamerilaivalle sijoittuva Leviafan (Leviathan) on kirjailijan mukaan "hermeettinen dekkari", ja niin edelleen.

Oudoksuin

Asaselin salaliiton suomennoksessa laivojen rakentamista Libaun "varustamossa", samoin usein esiintyvää sanaa "pensnee" - sillä tarkoitetaan pince-nezin nimellä tunnettuja nenä- eli pinnelaseja. Mutta suomentaja oli oikeassa: pensnee adoptoitiin suomen kieleen jo vuonna 1897.

Erast Fandorin oli silloin nelikymmenvuotias valtioneuvos ja käytti varmaan jo itsekin pensneetä.

Hannu Marttila

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi