Nuorallakävelijän kuolemantanssi Jaan Krossin suurromaani kotikaupunkinsa Tallinnan 1500-luvusta viimein suomeksi Kronikoitsija Balthasar Russowin elämäntarinassa kirjailijan työ on tasapainoilua sanomisen rajoilla

"Vuonna 1547 tuli Liivinmaalle Italiasta muutamia kulkijoita, lentäjiä ja ihmeellisiä temppuilijoita", kirjoitti Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan kirkkoherra

Balthasar Russow

Liivinmaan kronikassaan kolmekymmentä vuotta tapauksen jälkeen. Russow kuvaa, miten Tallinnan raati antoi valmistaa suunnattoman pitkän köyden, joka ulottui Olavinkirkon torninhuipusta Köydenpunojain rinteeseen; miten portit suljettiin ja kaupungin asukkaat kerääntyivät katsomaan "lentäjien" temppuja.

Jälkiviisaasti voisi ajatella nuorallatanssijoiden tuoneen Italian renessanssin ihmeen tavallisen tallinnalaisen horisonttiin. Taivas ei enää kuulunut yksinomaan enkeleille.

Jaan Kross aloittaa

Uppiniskaisuuden kronikan tästä Russowin merkinnästä, joka kuudellatoista täsmällisesti ilmaistulla rivillä herättää eloon kaksitoistavuotiaan pojan muistikuvan.

Hänen romaanihenkilönsä Balthasar kiipeää nuorallatanssijoiden perässä Olavinkirkon torniin, jupisten kuin vuosisatoja nuorempi tähtireportteri

Egon Erwin Kisch: "Minä otan siitä selvää."

Hän näkee romaanin tulevan näyttämön, Tallinnan ja ympäröivän maaseudun lintuperspektiivistä, ja kokee temppuilijoita likeltä katsoessaan taiteen mysteerin, kun akrobaattien tempuista syntyy lentämisen taianomaisen vapauden illuusio. Kun hän itse vähän myöhemmin yrittää kävellä rannassa verkkojen kuivatusriukua pitkin, lentämisen tunteeseen sekoittuu jotain paljon konkreettisempaa, varovaisuutta ja askelten tunnustelua. Ja lopuksi pahansuopaa kritiikkiä.

Runouden uudistajana tunnettu Kross kirjoitti ensimmäisen romaaninsa erikoisten vaiheiden jälkeen.

Häneltä tilattiin Viron historiaan liittyvä elokuvakäsikirjoitus, jonka epäilemättä toivottiin olevan linjassa Viron ja Venäjän kansojen ikimuistoisen yhteistyön ja ystävyyden opin kanssa. Kross valitsi aiheeksi Liivinmaan perimyssodan, jonka aikana venäläiset hävittivät maata ja murhasivat ja raastoivat orjuuteen sen asukkaita.

Käsikirjoitus hyllytettiin, mutta toteutettiin televisioelokuvana 1970. Taustamateriaalia oli kertynyt niin paljon, että Kross kirjoitti seuraavan kymmenen vuoden aikana neliosaisen historiallisen romaanin.

Krossin pääteosta on odotettu suomeksi kolmattakymmentä vuotta. Kiireestä ei kai siis ollut kysymys, kun yli 1200-sivuinen järkäle päätettiin jakaa kahdelle kääntäjälle. Tulos on hämmästyttävän hyvä ja saumaton; Krossin päältä nopea ja sisältä hidas kerronta välittyy aidosti.

Uppiniskaisuuden kronikka kertoo Balthasar Russowin elämänkulun. Se tukeutuu tunnettuihin faktoihin kuin nuorallatanssija köyteensä. Lukija ei koskaan erota, milloin fakta vaihtuu fiktioksi, milloin akrobaatti näyttää lentävän.

Kirjailija antaa nuoren Balthasarin matkata jään yli Helsingin kautta ("kolme- tai neljäkymmentä matalaa hirsitölliä sekä suunnilleen kymmenen talon vielä katottomat seinät") kuriirina Turkuun Juhana herttuan luo. Toinen siirto romaanin pelilaudalla tuo Balthasarin kesken opintojensa Stettinistä kotimaahan keskelle talonpoikaiskapinaa.

"Väärän" puolen valitseminen on romaanin Balthasarille - kuten monille Krossin sukupolven nuorille - sittemmin hengen arvoinen salaisuus. Vihamielinen todistaja on nähnyt Balthasarin kapinallisten joukossa. Sielunpainissa paholaisen kanssa kirkkoherra toivoo ilmiantajan kuolemaa ja samalla kavahtaa toivettaan.

Elokuvankin kattamaan romaanin ydinosaan tiivistyy pari piiritystä, Russowin ensimmäinen avioliitto, alkuteoksen nimessä esiintyvät kolme ruttoa, kronikan valmistuminen ja vastaanotto sekä armottoman herkullinen muotokuva hyvää tarkoittavasta kunnon perheen pojasta, josta pienin myönnytyksin tulee Toompean ritarien silmä, korva, lipevä kieli ja sukkelat sormet kronikoitsijan taloon.

Tornista muurille viritetystä köydestä tulee

Uppiniskaisuuden kronikan niin sanottu punainen lanka. Tasapainoilu huikean pudotuksen ja kuolemanvaaran uhalla kuvaa hyvin romaanin poliittista teemaa, ja se koskee niin Russowia itseään kuin Tallinnan kaupunkia, Toompean aatelistoa ja näiden verotöillä raskauttamia talonpoikiakin.

Liivinmaan sodan puhjetessa 1558 kaikki joutuvat valitsemaan puolensa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin linnat, kylät ja useimmat kaupungitkin ovat raunioina, sota, rutto ja nälkä on tappanut suurimman osan väestöstä. Saksalaisen ritarikunnan menettämä, venäläisten polttama ja ryöstämä, puolalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten tavoittelema Liivinmaan pohjoisosa on valinnut herrakseen Ruotsin.

Ei ihme, että

Uppiniskaisuuden kronikan toinen vääjäämättä palaava kuva on neljään, eri suuntiin vetävään hevoseen raajoistaan sidottu kuolemaantuomittu, joka hirvittäviä tuskia kärsien lopulta repeytyy neljäksi veriseksi kappaleeksi.

Kross palasi nuorallatanssijoihinsa lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin pääteoksiinsa kuuluvassa

Paikallaanlennossa. Viron pääministerin nuori avustaja selosti elokuussa 1939 paavin nuntiukselle näkymää Toompean linnan pohjoispuolen ikkunoista ja kertoi Russowin kuvaamista nuorallatanssijoista.

Itsenäisellä Virolla oli enää muutama kuukausi aikaa, ja näytti siltä, että taas olisi aloitettava tasapainoilu kahden kauhistuttavan vaihtoehdon välillä. Köysi oli jo punottu, mutta tällä kertaa siinä oli hirttosilmukka.

Russowin tarina kertoo ennen kaikkea kirjailijan työn vaivoista ja vastuksista, uhrauksista ja kompromisseistakin.

Maatiaissyntyisen kirjoittama historiateos loukkasi niitä, joille korkean asemansa vuoksi kuului totuuden monopoli. Kronikan julkaisemiseen halusivat puuttua niin Tallinnan raati, aateliston johto kuin Ruotsin kruunua edustava käskynhaltijakin.

"Minä haluan mennä tässä asiassa mahdollisuuksien viimeiselle rajalle, jonka maailma sietää katkaisematta kaulaani", romaanin Russow lausuu. Mikä kirjailijan uskontunnustus!

Mutta piilotekstinä kaihertaa tieto siitä, mitä viimeisen rajan takaa olisi vielä löytynyt: "Minkä minä kirjoitin ja minkä olisin voinut kirjoittaa."

Krossin neuvostoaikaisten romaanien lukija on aina huomaavinaan reseptoreissaan kaksi toisiaan hylkivää ja toisistaan riippuvaa ilmiötä.

Toinen on ilo kirjailijan taidosta ilmaista se, minkä ilmaisemisen olisi pitänyt olla mahdotonta. Toinen on ihmetys siitä, miten ilmiselvät poliittiset rinnastukset on saatu näyttämään oikeaoppisen historiantulkinnan malliesimerkeiltä - harmaa virolainen rahvas etsimässä oikeutta kamppailussa saksalaisia herrojaan vastaan.

On vielä kolmaskin taso, eräänlainen salainen lisäpöytäkirja. On selvää, että julkaisemista valvova koneisto on ymmärtänyt myös muut mahdolliset tulkinnat - ei sellaiseen tehtävään idiootteja valittu - mutta silti tyytynyt täkynä tarjottuun. Neuvostopeli ei ollutkaan niin tasaisen harmaata kuin ulkoapäin näytti.

Juuri Virossa ilmestyneessä, teostensa omaelämäkerrallisuutta valottavassa luentokokoelmassaan (

Omaeluloolisus ja alltekst) Kross avomielisesti myöntää kuvanneensa elämäkerrallisten samankaltaisuuksien lisäksi myös omia kokemuksiaan kirjoitetun sanan kontrollielimistä.

Russowin raskain synti ehdottomuuden hyvettä vastaan oli liittää sivukaupalla Ruotsin hallitsijoiden ja valtakunnan ylistystä teoksensa neljännen osan johdantoon. Jaan Krossinkin bibliografiassa on muistaakseni yksi tai kaksi bagatellia, joiden lukijan "on tajuttava, että niiden kirjoittajan naama on rautahansikkaalla niskasta pitäen painettu ylistyksen sontaan".

Kross on kotoisin samasta Tallinnan muurien ulkopuolelle rakennetusta Kalamajan esikaupungista kuin Russow, ja arvelee, että kodin sosiaalinen statuskin oli melko samanlainen. Russow on erään herjauskirjeen perusteella ollut Krossin tapaan kookas ja roteva. Ja kumpikin on ollut kolmesti avioliitossa, Kross huomaa.

Russowin avioliitot avaavat kertomukseen intiimien tunteiden ja sieluntuskien kerroksen. Se on toisaalta - vaikkapa Waltariin verrattuna - yllättävän, suorastaan turvallisen viileä. Lukija voi tuntea, ettei Waltarin tuhoava Eros yksinkertaisesti voi viihtyä tässä olohuoneidyllissä, joka säädyllisen intohimoisesti jatkuu makuukamarin puolella - kunnes yksi väärällä hetkellä laukaistu musta ajatus tuhoaa siteet ja kaksi ihmishenkeä.

Hannu Marttila

Tallinnan portit suljettiin ja koko kaupunki kerääntyi katsomaan nuoralla-

tanssijoita

Haluan mennä mahdollisuuksien viimeiselle rajalle, jonka maailma

sietää

katkaisematta

kaulaani

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi