Nuoruuden hurjastelusta vanhuuden aavisteluun

Samuel Beckettin niukka runotuotanto saatiin suomeksi

Monelle lukijalle voi olla yllätys, että Samuel Beckett kirjoitti myös runoja. Irlantilaissyntyinen Nobel-kirjailija kun tunnetaan ennen kaikkea proosatuotannostaan ja näytelmistään, joista eniten esitetty on Huomenna hän tulee, absurdin teatterin kulmakivi.

Beckettin proosasta on tällä vuosituhannella suomennettu jo useampi nide. Viimevuotisiin syntymän satavuotisjuhliin ilmestyi sopivasti romaani Watt. Caj Westerberg on sen lisäksi nyt suomentanut kootut runot, mikä on tainnut olla kielellisesti vielä kovempi haaste, vaikkei runoja kovin mittava määrä olekaan. Runsaat sata sivua, ja sama alkukielillä, englanniksi ja ranskaksi.

Välillä runot ovat lähes mahdottomia suomentaa kielen synteettisyyden tähden, ja Westerberg on joutunut tavallaan kirjoittamaan niitä auki. Ratkaisu ei ole huono.

Nuoruudenrunot etenevät hengästyttävään tahtiin. Niissä ei juuri ole täysiä lauseita, nopeita siirtymiä sitäkin enemmän. Liikutaan sitten Dublinissa, Pariisissa tai Lontoossa, vauhti on hirmuinen ja maisemasta erottaa vain välähdyksiä.

Lisäksi runot ovat varsinainen viitteiden verkko: kulttuurihistorian nimiä sinkoilee joka suuntaan.

Kokoelman avaa Beckettin ensimmäinen julkaisu, pitkähkö runo Huoroskooppi, jonka hän lähetti vuonna 1930 runokilpailuun. Aiheeksi oli määritelty aika, ja sakeasti risteilevän tekstin puhuja on filosofi Descartes, joka ei tahtonut itsestään laadittavan horoskooppia, koska hän ei tahtonut tietää milloin olisi kuoleva. Huoroskoopissa näkyy selvä T.S. Eliotin vaikutus, mistä kielii samantapainen fragmentaarinen muoto ja näkökulmien vaihtelu, joista Eliot tuli tunnetuksi. Samalla runo tuntuu eliotlaisen modernismin parodialta.

Jos Eliot haikaili vielä yhtenäiskulttuuria, jonka hän ajatteli kadonneen nykyajan pirstaleisuuteen, Beckett ei tunnu haikailevan yhtään mitään, paitsi ehkä kuolleen ystävänsä perään.

Kuolema on tosiaan läsnä Beckettin runoissa vähän väliä. Nuoruudenhurjastelujen jälkeen Beckett vaihtoi tunnetusti kielensä ranskaksi, ja vähä vähältä tekstin määrä väheni. Loppukauden runot ovat enää aavistuksia, tai kuin yskähdyksiä vasten taustakohinaa.

Beckett kertoikin nauttineensa vanhuudesta, kun muisti ei toiminut enää kovin tarkasti eikä kokeminen ollut kiihkeän intensiivistä.

Hienoimmat ja tiiviimmät runonsa Beckett kirjoittikin nuoruuden ja vanhuuden välissä. "Minun kulkuni käy luisuvassa hiekassa / sorikon ja hiekkasärkän seassa / kesäsade sataa elämääni", Beckett kirjoittaa 1940-luvun lopussa kuin aito lyyrikko konsanaan. Ja päättää runon: "kallis hetki näen sinut / sumuverhon väistyessä / kun minun ei tarvitse enää astua näille pitkille häilyville kynnyksille / ja elän oven avautumisen / ja sulkeutumisen ajan".

Beckett epäilee usein kieltä ja pyrkii ilmaisemaan yhtä lailla epäilyään kuin kuvaamaan ulkomaailmaa. Mutta niin tekee tietysti jokainen varteenotettava runoilija. Ja parhaimpina hetkinään Beckett on sellainen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi