Nuoruuden reissut palaavat

Jack Kerouacin hetkeen tarttuvan tyylin arvo pysyy ja tulee aina uudestaan.

Nyt, kun Jack Kerouacin vuotta ennen kirjailijan kuolemaa (1969) ilmestynyt Turha mies Duluoz on suomennettu, voi kiittää sen kustantajaa Kerouac-putkesta.

Uutuus poikkeaa kirjailijan instant-proosasta siinä, että se perustuu periodisiin muisteluihin 13-24-vuotiaan vaiheista. Vasta kirjan viime sivuilla, kun beat-sukupolven ydin alkaa kokoontua New Yorkiin, tyyli intensiivistyy Kerouacille tyypilliseksi. Pääasia kirjassa ovat jalkapallon ja sodan vuodet, aika ennen kirjallista läpimurtoa.

Mitä tämä kirjallisen kulttuurin amerikkalaisimpiin kuuluva legenda oikeastaan sai aikaan?

Kerouac ei ollut mikään suuri filosofi. Mutta hänen ruumiinsa ja mielensä asettui suurten anti-aatteiden palvelukseen.

Beat-sukupolven suurin anti-aate oli kaikenkarvaisten auktoriteettien vastustaminen. Urheilija Kerouacilla oli amerikkalaisen jalkapallon juoksijaksi koulutettu ruumis. (Amerikkalainen jalkapallo on se hieno yhteiskunnallista työnjakoa ja harhautusta opettava joukkuelaji, joka on liian monimutkainen eurooppalaisille.)

Mutta Kerouac luopui jalkapallosta, koska ei suostunut istumaan vaihtopenkillä.

Laivastosta hänet erotettiin, koska hän ei suorastaan fyysisesti kyennyt noudattamaan käskyjä.

Amerikkalaisten toinen maailmansota tiivisti tietysti myös amerikkalaista nationalismia, mutta paradoksaalisesti se oli sotaa vielä suurempaa nationalismia ( Hitleriä) vastaan.

Kuvaavaa on, että Kerouac pääsi suhteellisen helposti kauppalaivastoon. Siellä hän tunsi myötähäpeää, kun amerikkalaiset sotilaat heittelivät eskimoita appelsiineilla. Hän kuvitteli saksalaisen kokkikollegan hukkuvan allaan sukellusveneessä ja tunsi itsensä pasifistiksi.

Nämä "löysät" asenteet olivat mahdollisia sodanajan suuren Amerikan älyköille. Samaan aikaan olemassaolostaan taistelevan pienen Suomen kirjailijat olivat Tiedoituslaitoksen palveluksessa oikealta vasemmalle, ja jos eivät olleet, olivat vankilassa.

Työpaikoissakaan Kerouac ei pitkään viihtynyt. Mutta hierarkiattomassa yhteiskunnassa töitä sai helposti ja erilaiset elämänkokemukset kuuluivat amerikkalaiseen kirjailijakuvaan. John Steinbeck rehvasteli olleensa 51 eri pätkätyössä ennen kirjailijaksi ryhtymistä.

Viimeisen Kerouacin alaotsikko on kuvaava: seikkailukasvatusta.

Toinen beat-sukupolven anti-aatteista oli kulutuksen vastaisuus: "miksi täytyy rehkiä saadakseen tuhlata rahansa roskaan, jota ei edes halua".

Kerouacin kaverit Columbia-yliopistossa olivat rikkaita juutalaisia ja rikkaiden jälkeläisiä New Orleansista. Heidän oli helppo rikkoa pikkuporvarillista säästämisen ja kuluttamisen kehää, aivan konkreettisesti rikkomalla niin kalliit tavarat kuin yhteiskuntasopimuksetkin.

Kerouac tunsi pientä alemmuutta, hän oli rikkaiden juntti vävypoika, jonka vanhemmat raatoivat. Mutta jalkapallo tasoitti asetelmaa. Ja mukana oli amerikkalaista jenkkiylpeyttä ja rikkaan maan lasten piittaamattomuutta.

Täytyy vain ihailla tuon ajan joustavaa amerikkalaista yhteiskuntaa eurooppalaisen jäykistelyn rinnalla. Ja pitää mielessä hämmästyttävältä tuntuva ajallinen rinnastus: kun vuonna 1922 syntynyt Kerouac loikoi Columbian kampuksen ruohikolla, suomalaiset miehet taistelivat Talvisodan "Kirvesmäissä".

Näiden anti-aatteiden tulkiksi Kerouac sopi ja sopeutui.

Eurooppalaista sivistystä amerikkalaiset toki ihailivat omalla sekavalla tavallaan. Kerouacin lukuohjelmat ulottuivat antiikista Dostojevskiin, Joyceen, Thomas Wolfe oli amerikkalaisen kirjallisuuden suosikki.

Mutta kirjallisessa sivistyksessä oli olennaista samanlainen kepeä siirtyminen asiasta toiseen kuin työpaikkojen vaihtelussakin.

Oikeastaanhan Kerouac oli yliopistollinen drop-out, kuten parasta aikaa Nobel-palkintoa Tukholmasta hakeva F.E. Sillanpää oli ollut hetkeä aiemmin. Mutta ei Kerouac siitä samanlaista identiteettiä kasvatellut, hän harrasti mainittua "seikkailukasvatusta".

Kerouacin suurin anti meille jälkeen tuleville oli kuitenkin beat-sukupolven kirjallinen tyyli. Turha mies Duluoz -teosta voi pitää rapistuvan kirjailijan vuodatuksena, jonka hän kirjoittaa selitykseksi "kaikesta" lukijalle, josta käytetään nimitystä "vaimosein".

Minusta se kuitenkin on enemmän mukavaa kuin katkeraa rehvastelua ja kiinnostavaakin urheiluanalyysia täkäläisittäin tuntemattomasta lajista.

Ennen muuta: Kerouacin kohde on hetki, ei hän itse. Paradoksaalisesti Kerouac jää kirjassa melko tuntemattomaksi.

Siihen kun lisätään amerikkalainen nimi- ja tavarafetisismi, pikaliimalla tarttuvat helpot sanat, helppo, päätön toiminta , tyyli on valmis ja tyyppi tarpeeksi hyvä! Tullakseen uudestaan sukupolvi toisensa jälkeen.

Yllättävä näkökulma, jota ei Kerouacin kohdalla heti ajattele: hän oli vähän nössö, isä tulee tapaamaan häntä tuon tuosta. No, isä halusi myös osansa urheilijapoikansa sopimuksista.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi