Nuoruus pahan valtakunnassa

György Dragomán kuvaa hyytävästi diktatuurin väkivaltaista arkipäivää

Unkarilaisen György Dragománin romaanin alkusivuilla kerrotaan eräs peruskuvio: poika näkee, miten kaksi miestä hakee isän harmaaseen pakettiautoon - tärkeälle työkomennukselle rannikolle, isä ehtii kertoa - eikä hän sitten enää palaa.

Lukija alkaa sovittaa tarinaan mielessään olevia paikan ja ajan koordinaatteja.

Ollaanko Unkarissa? Miksi siis matka "rannikolle"? Noutajien karkeat menettelytavat ovat tuttuja 1940-1950-lukujen kansandemokratioiden terrorin kuvauksista, mutta miksi viittaus Neuvostoliitossa tapahtuneeseen ydinvoimalaonnettomuuteen ja vuoteen 1986, jolloin ainakaan Unkarissa valtion väkivaltakoneisto ei toiminut aivan niin kirjaimellisesti?

Isän paljastetaan joutuneen pakkotöihin Tonavan kanavalle, sinne mistä harva selviää hengissä.

Sellaista rakennettiin Tonavan suistoon Stalinin viimeisinä vuosina ja työ vaati ainakin kymmenientuhansien "uudelleenkasvatettavien" hengen ennen kuin vankityövoiman käyttö kanavalla viisikymmenluvulla lopetettiin. Kanava valmistui kahdeksankymmenluvun puolivälissä. Vielä silloin sen synkällä maineella oli helppo pelotella ja painostaa.

Kun tietää Dragománin syntyneen 1973 Romanian Târgu Mures¸issa, Transilvanian unkarilaisalueella, kuva tarkentuu Ceaus¸escun diktatuurin viimeisiin vuosiin, energiapulaan, jonoihin, ruokamellakoihin, henkilökulttiin ja vainoharhaisuuteen.

Mutta pitäisikö kuva säilyttääkin epätarkkana? Ehkä Dragomán on nimenomaan halunnut yleistää kertojansa varhaisnuoruuden kokemukset kaikkiin niihin yhteiskuntiin ja ihmisten välisiin suhteisiin, jotka perustuvat vahvemman oikeuteen, hyväksikäyttöön ja avoimeen väkivaltaan. Olisi liian helppoa pelkistää Valkoinen kuningas nimeen Ceaus¸escu tai edes sanaan diktatuuri. Vaikka siitähän se kertoo, karmivalla ja lopulta sadunomaisen vapauttavalla tavalla.

Huomaan, että Valkoista kuningasta on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Myös Dragomán kuvaa vaille täysivaltaisten aikuisten turvaa jäänyttä joukkoa, normien murtumista, väkivallan purkautumista. Ei olla autiolla trooppisella saarella, vaan haaksirikkoutuneessa yhteiskunnassa.

Kun normeja tehtaillaan ja valvotaan ruhjomalla ja selityksittä, ne lakkaavat merkitsemästä. Raakaa väkivaltaa eivät käytä vain lapset keskenään, vaan myös opettajat ja valmentajat, sukulaiset ja ohikulkijat - sillä tässä romaanissa aikuiset kyllä ovat läsnä, mutta nurkkaan ahdistettujen rottien tavoin raateluhampaat valmiina.

Väkivallan yksi muoto on tosiasioiden runnominen ylhäältä annettuun muottiin. Häviämään määrätty mestariampuja ampuu tuohduksissaan pelkkiä kymppejä - eipä hätää, tulos on jo sovittu ja armeijan suosikkikoulu voittaa kisan.

Dragomán travestoi satavuotiaan nuortenkirjasuosikin Ferenc Molnárin Koulupoikien ritarillisesta hiekkapussitaistelusta verisen ja hengenvaarallisen tuhoamissodan, jossa lopuksi poltetaan viljapeltokin. Valkoisen kuninkaan kieli on hengästynyttä pulputusta; pisteiden välit ovat pitkiä, mutta lauseet hyvin otteessa pysyviä, mistä kiitos kuuluu myös Outi Hassin palkitulle suomennokselle. Novellimaisista kohtauksista muodostuu odottamattoman luja romaanikokonaisuus.

Kutkuttavimmat tarinat liittyvät umpiköyhän maan etuoikeutetuista etuoikeutetuimpiin. Poikien onnistuu ryömiä sähkökatkon aikana elokuvateatterin salaiseen katseluhuoneeseen. Nahkanojatuolien vieressä on projektori, projektorissa pornofilmi.

"Valkoinen kuningas" puolestaan viittaa norsunluiseen shakkinappulaan, jonka kertoja sieppaa amuletiksi mukaansa entisen suurlähettilään luksushuoneistosta. Hän on tullut sinne äitinsä kanssa anomaan vaikutusvaltaisen henkilön apua isälleen.

Poika ohjataan omituisen afrikkalaisen shakkiautomaatin ääreen sillä aikaa kun suurlähettiläs yrittää raiskata äidin. Automaatti on käytännössä ohjelmoitu voittamaan - mikä järjestelmän symboli! - mutta sekoaa ja alkaa tupruttaa savua, kun vastustaja yksinkertaisesti päättää rikkoa sääntöjä. Niin yksinkertaista se lopulta on.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi