Nykyajan koko hajanainen sävelkartta Peräti 54 säveltäjää kirjoittaa työstään kaksiosaisessa kirjassa Jopa Lindbergin sukupolvi puuttuu uudesta teoksesta, koska he kirjoittivat jo 1976 ja 1981

Minä, säveltäjä 2. Nykysäveltäjät kirjoittavat työstään. Toim. Juha Torvinen ja Petri Tuovinen. Summa. 306 s. 25 e

Korva auki - kolmisoinnuille?

Kirjoitin moisen kolumnin tähän lehteen kymmenen vuotta sitten. Aiheena oli historian jekku ja sen kohteena ensimmäinen Korvat auki -säveltäjäsukupolvi.

1970-luvulla nuoret vihaiset miehet olivat tehneet kaikkensa ollakseen radikaaleja ja väistelläkseen perinteistä sävellajeihin, melodioihin ja duurimollitonaliteettiin perustuvaa ilmaisua. Vuosikymmeniä vanhojen dodekafonian ja sarjallisuuden käyttö oli heistä peräti modernia ja rohkeaa.

Rohkeuden käsite oli kuitenkin muuttunut 1990-luvun alussa. Jouni Kaipainen kirjoitti Magnus Lindbergin musiikkia esittelevässä levytekstissä, että Joy-sävellyksen kvarttisekstisointu oli "häpeilemätön". Nyt keski-ikäistyneen jengin mielestä "rohkeaa" olikin käyttää kolmisointuja!

Ennustin 1990-luvulle kahta asiaa: korkea- ja roskakulttuurin keinotekoisten rajojen romahdusta. Ja sitä, että "uudet ja radikaalit ratkaisut löytynevät korvat auki -sukupolvea huomattavasti nuorempien säveltäjänalkujen aivoituksista".

Mutta löytyykö niitä? Siihen vastaa 54 säveltäjän kirjoituskokoelma

Minä, säveltäjä I-II.

Merkittävä suuntaus kirjassa on vastareaktio

Paavo Heinisen ja hänen oppilaidensa noudattamaan sinänsä monipuoliseen jälkisarjalliseen tyyliin. Siinä sarjallisuuttakin kehittäneen Darmstadtin koulukunnan estetiikkaa pyrittiin seuraamaan entistä vapaammin sävellysteknisin keinoin.

Ultra Bra -yhtyeessäkin vaikuttanut säveltäjä

Olli Virtaperko kiteyttää tämän "saksalais-sibeliaanis-heinisläisen" musiikkiperinteen seuraavaksi parodiaksi:

"Arvokkain nykymusiikki kumpuaa jälkisarjallisuudesta, on ankaran modernistista ja parametreiltaan äärimmäisyyksiin asti perusteltavissa olevaa. Sävellys, jolle suodaan modernin musiikin korkein status, on sellainen, josta voidaan ottaa mikä tahansa mielivaltainen kohta, ja vakavan modernin musiikin säveltäjän täytyy pystyä osoittamaan minkälaiseen teoreettiseen konstruktioon se parametreiltaan on palautettavissa."

Virtaperko haluaa säveltää toisin. Hän on kiinnostunut barokista, Frank Zappasta ja Vare´sesta. Hänestä musiikin puhuttelevuus ja sisäisen sanottavan riittävä väkevyys on tärkeämpää kuin tyylilliset valinnat. Niinpä hän pitää Jimi Hendrixia samanarvoisena kommunikoijana kuin Olivier Messiaenia ja Conlon Nancarrowia.

Olen samaa mieltä. Mutta jos Virtaperkon teksti käy järkeen, niin joidenkin säveltäjien vanhoillisuus hämmentää.

"En juuri ole kiinnostunut moderneista (siis toisen maailmansodan jälkeen kehitetyistä) sävellystekniikoista ja menetelmistä", kaksi sarjaa äskettäin Kuopion sävellyskilpailussa voittanut

Christian Holmqvist tunnustaa.

Viulisti ja säveltäjä

Jaakko Kuusisto menee vielä pidemmälle. "Duuri- ja mollikolmisoinnut ovat edelleenkin säveltämisen keskeisintä rakennusmateriaalia, ja niin tulee varmasti jatkossakin olemaan."

Tottahan duurimollitonaliteetti elää. Ja monta hyvää nuotiolauluakin vielä säveltämättä. Mutta on oikein hyvä, että koulutetut säveltäjät kokeilevat muutakin.

Imperiumin vastaisku ja vanha heinisläisyys ovat voimissaan, kuten pitääkin.

Vastaiskua johtaa

Veli-Matti Puumala. Hän siteeraa Heinistä ylväästi: "jos ei voi katsoa tehneensä jotakin uutta, ennenkuulematonta, ei voi katsoa tehneensä mitään".

Mutta onko se oikeasti uutta, jos sen säveltää sinfoniaorkesterille tai muille totutuille kokoonpanoille? Ja onko se uutta, jos sävelletään teos perinteisessä konserttisalissa esitettäväksi, jäykkiä sosiaalisia rakenteita pönkittämään? Avantgardisteilla riittää pähkäiltävää.

Puheet "kommunikoivuudesta" ärsyttävät Puumalaa. "Vieläkin kiitellään säveltäjän rohkeutta, kun hän kirjoittaa kolmisoinnun!? Eikö kohta pitäisi antaa urhoollisuusmitali, kun joku kirjoittaa ison klusterin?" Puumala ironisoi.

Puumalan hengenheimolaisia on nuorissa säveltäjissä paljon. Paljon on myös sävelten insinöörejä, jotka käyttävät tekstitilan selittämällä musiikkitieteellisin termein, miten sävellysmateriaalia on missäkin omassa teoksessa käsitelty.

Sellaista tekstiä ei Suomessa julkaista liikaa, vaikka useille lukijoille "

sävelketjut säilyttävät atomitason dissonanttisuuden komplemettirytmisissä siksak-heleissä" -tyylin sävellysselitykset lienevät liikaa.

Jälkisarjallisuus ei ole ollut radikaalia tai modernistista sanan vaativassa merkityksessä enää ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta ei sitä totisesti ole uustonaalisuuskaan. Missä sitten olisivat uudet ja radikaalit ratkaisut, joita 1993 haikailin?

Osmo Tapio Räihälä esittää kiintoisan haasteen: ei missään! Hänen mukaansa länsimainen musiikki on aivan Oswald Spenglerin

Länsimaiden perikato -kirjan oppien mukaan hiipumisvaiheessa.

"Periaatteessa mitään tykkänään uutta ei voi enää keksiä", Räihälä sanoo. Kun säveltasojen lisäksi hälyäkin käytetään luovasti sävellyksissä, kaikki mahdollinen musiikki on jo kuviteltavissa.

"On siis leikittävä niillä palikoilla, jotka meillä on, uusia ei ole eikä tule."

Näin Räihälä tekee modernin projektista mahdottoman mission ja siirtyy ihan hyvin perustein postmoderniin aikaan.

Siinä uutuus ei ole itseisarvo, mutta itseilmaisulla ja kommunikoivuudella (jolla tarkoitan myös ärsyttämistä ja kuulijan haastamista) on edelleen merkitystä ainakin ihmisyydelle ominaisena leikkinä.

Tätä harvat säveltäjät näyttävät pohtivan. He ottavat modernin projektin omakseen ihan Jürgen Habermasin 1970-luvun kirjoitusten malliin. Ehkä jopa tietämättöminä siitä, että Derrida, Baudrillard ja muut teoreetikot ovat auttaneet monia luomaan uuden tietoisuuden tason moderniin ja modernismiin.

Modernin projekti ei mielestäni ole kuollut, mutta modernin peilaaminen postmodernien ajattelijoiden kirjoituksia tutkimalla on kiintoisaa ja opettavaista. Se opettaa esimerkiksi nöyryyttä "uutuuden" ja "persoonallisuuden" käsitteitä kyseenalaistamalla.

Jotkut säveltäjät tekevät parhainta musiikkiaan väistämällä nämä haasteet ja pitäytymällä haavekuvissaan modernismista ennen postmodernismin haastetta. Joillekin taas Baudrillardien ja vastaavien tutkiskelu merkitsee luovuuden vapautumista.

Mistähän sekin kertoo?

Korkea- ja roskakulttuurin raja-aidat ovat käyneet yhä keinotekoisemmiksi, kuten 1993 ennustin.

Paavo Heininen on monien tekstien isähahmo, jota aiheellisesti kiitellään. Mutta vaikuttajiksi mainitaan tosiaan myös Jimi Hendrix, jazzin suuret nimet Miles Davisista alkaen, porakoneita ja lekoja lavalla käyttänyt Einstürzende Neubauten ja monet muut.

Minua tilanne hykerryttää. Yksittäisen säveltäjän ei tietenkään tarvitse olla monityylinen. Mutta terve nykymusiikin kenttä on aidosti moniarvoinen ja antaa monille tyyleille mahdollisuuden tulla kuulluksi.

Olemme Suomessa lähempänä tätä ideaalia kuin vuosikymmeniin. Ja silti kuulemme niin vähän. Kuten ulkomailla opiskelleet säveltäjät huomioivat, Suomessa ei kuule esimerkiksi juurikaan ajankohtaisia hollantilaisia tai yhdysvaltalaisia nykysäveltäjiä. Aasiakin on esillä todella poikkeuksellisesti vain nyt, Musica novan aikaan.

Moniarvoisuudella on kääntöpuolensa, kuten

Jan Mikael Vainio toteaa. Hänestä on toki hyvä, että pelkän tyylivalinnan johdosta ei enää saa päälleen "kohtuutonta yleistä panettelua". Mutta "huonoksi tilanteen tekee se, että pahimmillaan kaiken salliva henkinen ilmapiiri johtaa suoranaiseen arvotyhjiöön ja kyynisyyteen".

En näe tätä vielä ongelmana. Moniarvoisuus tyyleissä ei tarkoita kehnosti sävelletyn ja esitetyn musiikin hyväksymistä.

Laatu ratkaisee.

Mitä sitten on laatu? Ehkäpä sen omalta kohdaltaan ratkaisee sittenkin vastaanottaja; kokemuksiinsa, tietoihinsa ja vastaanottokykyynsä nojaten.

Kiinnostavimpia tarinoita kertovat yksilölliset friikit. Maanviljelijä

Carl Armfelt vuokrasi yhdeksän vuotta sitten pellot pois ja piti sävellyskonsertin Helsingissä. Vuorentaan kartanon isännän musiikkia on sen jälkeen kuultu ulkomaillakin.

Toisenlaisen taustan omaa reggaeta ja Mahleria ihaileva

Lasse Jalava. Tehtaassa työskennellyt duunariperheen poika halveksii sibisläistä modernismia ja esimerkiksi Magnus Lindbergin romua hyödyntävää merkkiteosta

Kraft.

"Viiden vuoden aikana korvani saivat palkkitehtaalla niin suuren annoksen kraftia, että kaivettuani viimeiset pumpulitukot korvistani (1976) päätin pyrkiä sävellyksissäni melodian, rytmin ja harmonian väliseen tasapainoon ja kauneuteen. Romantisoikoot tehtaiden äänimaisemia ne, jotka eivät ole koskaan joutuneet siellä leipäänsä ansaitsemaan", Jalava naljailee.

Sanansa saavat jopa pöytälaatikkosäveltäjätkin. Nämä kirjat eivät juuri kirjoittajiaan karsi.

Kirjat ovat jatkoa kahdelle

aiemmalle teokselle: Ammatti: säveltäjä (toim. Hako ja Nieminen, 1981) ja

Miten sävellykseni ovat syntyneet (toim. Salmenhaara, 1976).

1976 elettiin moniarvoisuuden aikaa. Kirjaan mahtui silloin raskas sarja modernisti

Erik Bergmanista traditionalisti

Einar Englundiin.

1981 tuotiin esiin silloinen nuori sukupolvi, ja siksi heihin ei nyt palata. Se on sääli.

22 vuotta sitten

Kaija Saariaho,

Magnus Lindberg ja

Esa-Pekka Salonen olivat vielä untuvikkoja. Varsinaiset saavutukset ovat paljon myöhäisemmältä ajalta.

Kirjoissa ei ole lainkaan kuvitusta. Ykkösosassa kirjoittavat vanhat pierut eli ennen vuotta 1965 syntyneet. Nuoremmat ovat kakkososassa.

Toimitustyö on tehty säveltäjien kirjavia kynäilijänlahjoja kunnioittaen. Monet säveltäjät korostavat dramaturgisen suunnittelun tärkeyttä musiikissaan, mutta kirjoittajina he eivät tee tekstiinsä minkäänlaista kaarta tai dramaturgiaa.

Ammatinvalinta on siis suuntautunut oikein.

Perusratkaisut saattavat rajoittaa lukijakuntaa, mutta musiikkia aktiivisesti seuraaville tämä kirjapari on fantastinen työkalu.

Se paljastaa suomalaisen nykymusiikin valtavan tyylikirjon ja lähestymistapojen monipuolisen rikkauden.

Vesa Sire´n

Tänään vietetään perinteistä suomalaisen musiikin päivää. Pävän kunniaksi eri puolilla Suomea järjestetään konsertteja ja tapahtumia.

Korkea- ja roskakulttuurin raja-aidat ovat käyneet yhä keinotekoisemmiksi

Nämä kirjat

eivät juuri kirjoittajiaan karsi,

mukana on myös pöytälaatikko-

säveltäjiä

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi