Julkaistu: 8.2.2010 lehdessä osastolla Kulttuuri
Kari Häkämies
Siinä ei ole mitään kummallista, että lakia lukenut ministeri ryhtyy rikokseen. Norjassa vuosien 1996-97 oikeusministeri Anne Holt tosin oli aloittanut dekkaristin uransa jo ennen politiikan urahuippuaan. Ruotsin vuosien 2000-06 virkaveli Thomas Bodström kriminaalikirjallistui vuonna 2008.
Holtilta on suomennettu toistakymmentä teosta, Bodströmiltä vain yksi.
Ja nyt siis Suomen 1990-luvun lopun ensin oikeus- ja sitten sisäasiainministeri Kari Häkämies hönkii perässä.
En kuitenkaan usko, että pohjoismaiset naapurit kiinnostuvat saman oireyhtymäyhdistyksen uusimman jäsenen esikoisteoksesta Rehelliseksi tunnettu. Ainakaan en voi suositella sitä.
Siksi, että Häkämiehen rikosromaanin henkilöt eivät elä, juoni on väkinäinen ja kieli kankeaa.
Tiedetään: dekkarinälkä on kaikkialla kyltymätön, ja pieni persoonallinen, eksoottinen tai päivänpolttava tekijä saattaa sytyttää kiinnostuksen, vaikka tyyli putoaa maakuntasarjaan.
Häkämies, sisäpiirin jehu, availee hallintokulttuurin ovia ja virkamiesten pikkumaisuutta. Ministeriöiden ja poliisilaitoksen suhde tuskin saa yleisöä kiimaan, mutta näkemykset siitä, ketkä kykenevät kyykyttämään toisia kansanvallaksi sanotun yhteiskunnan kärjessä, kutkuttaa jo kivasti.
Millaisia ominaisuuksia ykköspäättäjiltä vaaditaan ja mikä jakkara alle?
Kääntöpuoli on tietysti se, miten piireissä nauretaan selän takana tai päin näköä, kun kollegan kyvyt eivät vastaa tehtäviä.
Tässä lähikuvassa politiikan maailma on huumetta, josta on vaikea irrottautua.
Mitään nimilistaa Rehelliseksi tunnetun perusteella ei kannata rakennella, vaikka debytantti lainaileekin osin elävän elämän tapauksia niin politiikan kuin lehdistönkin parista. Juristi sotkee neuvokkaasti jälkensä, joten avainromaanista ei voi puhua.
Alussa on oikeusministerin ruumis. Lehdistö haistaa murhan.
Poliisi epäilee erityisavustajaa, mutta varjostaa muitakin "liituraitalasseja" ja törmää meheviin talousrikoksiin ynnä ristiinnainteihin valtioneuvoston tuntumassa. Samaan aikaan nuoren polven journalistit lyövät vaalirahoituksen moraalilekalla poliittisia mitättömyyksiä.
Henkilöiden kannanottoja ei tietenkään parane pitää kirjailijan mielipiteinä, mutta kovasti pikku sivaltelua kumminkin riittää. Siis sellaista, että keskustan pieni Nato-siipi on yhtä kuin sen koko älymystö.
Sinänsä puoluepoliittinen kurmootus jakaantuu romaanissa reilusti tasan:
"Nykypoliitikot ilmiantavat toisiaan ja demareiden rautakourat, kepun maajussit ja kokoomuksen liikemiehet yrittävät olla medialle mieliksi ja esittävät ilmastonmuutoksesta huolestuneita viherpiipertäjiä. Ei ihme, että vennamolaiset menestyvät."
Ainesosat ovat Rehelliseksi tunnetussa väärin päin. Kylkiäismaustetta on hurjasti ja toimivaa kerronnan jännityspihviä vähän.
Kari Häkämies: Rehelliseksi tunnettu. Teos. 287 s. 26 e.
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi