Olemme vapauteen tuomittuja ötököitä

Jukka Laajarinne kirjoitti Muumien filosofian ja tekee oikeutta myös eksistentialismin klassikoille

B enjamin Hoff osui aikanaan kirjallaan Nalle Puh ja Tao kultasuoneen. Pyöreän nallekarhun avulla Hoff toi itämaisen filosofian yksinkertaiseen, kaikille läheiseen muotoon. Hoffin jäljillä ovat sittemmin kulkeneet - ja rahastaneet - monet muutkin. Karhuparka on valjastettu niin filosofian, elämäntaidon, menestymisen kuin, herra paratkoon, liikkeenjohdonkin oppaaksi.

Myönnän, aluksi epäilin Jukka Laajarinteen kirjaa Muumit ja olemisen arvoitus yritykseksi siirtää Hoffin lanseeraama resepti Muumilaaksoon. Pehmopeikoilla myytäisiin puolivillaisia elämänohjeita.

Lukemisen myötä ennakkoluuloni kuitenkin alkoivat karista. Vaikka esikuva onkin helppo nähdä, Laajarinne on tehnyt työnsä nöyrästi omista lähtökohdistaan. Ulkoasua myöten huolella toteutettu kirja tekee oikeutta niin Tove Janssonin kuin eksistentialismin klassikoille.

Laajarinteen tausta opettajana, lasten- ja nuortenkirjailijana sekä filosofisen praktiikan pitäjänä näkyy kirjan selkeässä, intiimissä ja puhuttelevassa tyylissä. Rytmi ja hellä ironia ovat kohdallaan. Kirjaa voi, todellakin, hyvin suositella niin vasta-alkajille kuin eksistentialismissa ja muumilogiassa pitemmälle ehtineillekin.

Jos nyt jostain voisi nurista, niin ehkä hieman tarkemmin olisi Laajarinne voinut loppuviitteissään huomioida aiempaa muumikirjallisuutta, vaikkei kirja tieteellinen tutkielma olekaan. Aiheesta innostuvat joutuvat nyt etsimään polkunsa eteenpäin muualta. Ja ehkä Sartren jälkeisen filosofian piiristäkin olisi voinut löytää kiehtovia oppaita Muumien maailmaan, vaikkapa Levinasin, Irigarayn tai Nancyn...

Sinänsä ajatus Janssonin kirjojen yhteydestä eksistentiaalifilosofiaan ei ole uusi - aiheesta on olemassa esimerkiksi Sari Valkeajoen pro gradu -työ. Jansson kirjoitti aikana, jolloin älymystön henkistä maisemaa hallitsivat Sartren, Camusin ja kumppaneiden kirjoitukset. Vaikka Laajarinne ei yritäkään todistaa mitään suoria vaikutussuhteita, hän tulee esitelleeksi niin monia ilmeisiä rinnastuksia tekstien välillä, etteivät ne voi olla pelkkää sattumaa.

Eksistentialismin silmälasien läpi muumimaailma näyttää hurjalta paikalta. Milloin tahansa pyrstötähti voi murskata kaiken, tai vedenpaisumus viedä talot mennessään.

Meidät on tuomittu vapauteen, ahdistukseen ja kodittomuuteen. Tai, kuten Heidegger sen ilmaisi: eksistentia on ennen essentiaa, oleminen ennen olemusta.

Ihmisen asemaa maailmaan heitettynä Heidegger kutsui termillä Dasein, "siellä oleminen". Laajarinnepuhuu Daseinin sijasta ötököistä. Muumifilosofia kartoittaa ötökkänä olemisen ehtoja.

Näistä ehdoista ensimmäinen on maailman ikuinen keskeneräisyys: ötökät yrittävät parhaansa mukaan käpertyä omaan kotikoloonsa, mutta maailman arvaamattomuus uhkaa minä hetkenä tahansa mullistaa tutut maisemat tunnistamattomiksi.

Muumitalo alkaa pursuta outoa kasvillisuutta tai vedenpaisumus valtaa alakerrokset. Muumipeikko herää kesken talviuntaan, ja kaikki onkin valkean lumen peitossa.

Toinen ja ehkä tärkein olemisen ehto on vapaus: ötökän radikaali, ahdistavakin vapaus valita. Ei välttämättä vapaus valita tekojaan, vaan ennen kaikkea vapaus valita asenteensa niihin asioihin, joihin ei itse voi vaikuttaa.

Tai, kuten Simone de Beauvoir totesi, voi olla että biologinen sukupuoli on meille annettu lähtökohta, mutta entä sitten? Biologia ei lopultakaan rajoita vapauttamme irrota perinteisistä sukupuolirooleista, eikä muumipeikkojenkaan ole pakko nukkua talviunta vaikka olisivat aiemmin niin tehneet.

Laajarinteen mukaan Janssonin Muumi-kirjoja leimaa myös kodittomuus. Väite voi tuntua oudolta, onhan Muumilaakso jos joku juuri kodikkuuden perikuva, mutta tosiaan, laaksossa vaeltaa jatkuvasti kotinsa menettäneitä ötököitä, eikä muumeillekaan laakso lopulta riitä - ei ainakaan Papalle, joka raahaa perheensä kohti merta, seikkailua ja majakkasaarta.

Muumit kertovat Laajarinteelle myös "toisten kanssa olemisesta", siitä kuinka olemassaolomme on jatkuvaa ja usein raskastakin huolenpitoa toisista ötököistä.

Toisaalta ötökän identiteetti on jatkuvasti Toisen katseen uhkaama, emmekä koskaan saavuta tasapainoa sen välillä, miten itse näemme itsemme ja miten toiset näkevät meidät. Muiden silmissä Muumipeikkokin voi olla äkkiä laiha, isokorvainen hyypiö, ja vain äidin rakkaus tunnistaa lapsensa.

Vaan kuka kirjoittaisi muumien erotiikasta? Rakkauden punaisesta rubiinista Tofslanin ja Vifslanin matkalaukussa?

Omaa radikaalia vapauttaan voi toki yrittää ulkoistaa, kiinnittää omaa olemistaan hemulien tapaan pakonomaisiin sääntöihin, sovinnaisiin tapoihin tai materiaan. Ratkaisut ovat kuitenkin väliaikaisia: lopulta on edessä paluu vapauteen ja ahdistukseen.

Laajarinteen kirja etenee hermeneuttisen tradition mukaan kehämäisesti, teemoja auki kerien, mutta lopullisia vastauksia välttäen. Ehkä liike johtaa meidät johonkin, ehkä ei - mutta jotain lienemme kehässä kulkeneinakin oppineet, toivottavasti ainakin sietämään ja ehkä arvostamaankin kanssaötököitämme ja heidän vaikeita valintojaan olemisen arvoituksen edessä.

Viimeisen silauksen kirjalle antaa hyvin valittu otos Tove Janssonin alkuperäisiä kuvituksia: herkkiä, väreileviä, salaperäisiä.

Kirjoittaja on kirjallisuustieteen professori Oulun yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi