"Oli pakko eläytyä niihin julmuuksiin"

Moderni Suomi syntyi, vaikka sisällissodan myrkyt vaikuttivat vielä jokaisen suonissa
Ihmiset murtuvat ja uusi yhteiskunta kasvaa Kjell Westön syksyllä ilmestyvässä romaanissa

Tuolla niitä oli nykyisen Sibelius-lukion juhlasaleissa, luokkahuoneissa ja kellareissa Liisankadulla, kuutisensataa valkoisten joukkoihin kuulunutta nuorta miestä ja poikaa, punaisten vankeina helmi-maaliskuun vaihteesta huhtikuun puoliväliin vuonna 1918.

"Tietäähän sen, että jos 18-19-vuotiasta testosteronia täynnä olevaa poikaa tai nuorta miestä nöyryyttää, niin siinä jätkässä kihisee, ja pitkään", Kjell Westö, 44, sanoo.

Kun nöyryytetty sitten saa rajattoman vallan tehdä nöyryyttäjilleen mitä tahtoo, niin... Tai kenelle tahansa vastustajan tapaiselle. Monelta valkoiselta hyvältä pojaltakin meni tolkku.

"En meinannut kestää sitä, mutta oli pakko eläytyä niihin julmuuksiin."

Oikeastaan Westön syksyllä ilmestyvä tähänastinen pääteos Där vi en gång gått ( Missä kuljimme kerran) kuvaa tarkasti vain yhden rikoksen ihmisyyttä vastaan, kuten nykyisin sanotaan.

Mutta yksi yksityiskohtainen tapaus riittää, sillä se säteilee ympärilleen, luo pohjavireen koko lähemmäs 600-sivuiselle romaanille.

"Alkujaan oli tarkoitus jatkaa sisällissodan kuvausta pitemmälle, kesään 1918 saakka. Minulla oli mielessä kohtaus, jossa lääkärit nöyryyttävät naisvankeja Santahaminassa, verbaalisesti ja muutenkin. Mutta huomasin, että ei kannata. Sillä jos raakuudet vain jatkuvat, ihmisen sydän sulkeutuu niiden edessä."

"Parempi säästellä. Kyllä lukijat tajuavat yhdestäkin tapauksesta, miten hirveä vuosi 1918 oli."

Paljonhan siitä tiedetään jo ennen Westön romaaniakin. Ja näyttää siltä, että hän ei edes yritä kirjoittaa historian suurta linjaa uudelleen.

"Olen tarinankertoja ja yksilöiden kuvaaja. Niin kiinnostunut yhteiskunnan muutoksista en ole, että uhraisin yksilötarinat sille - saati omille tulkinnoilleni jostain historiallisesta vaiheesta. Mutta yksilöiden kautta kuvaan tietysti myös yhteiskuntaa."

"Suomenruotsalainen 1918 on ollut vielä hankalampi kuin suomenkielinen 1918. Ehkä senkin takia, että meillä ei ollut joskus 50-60 vuotta sitten - siis silloin kuin olisi pitänyt olla - omaa Väinö Linnaamme, joka olisi puhkonut ja siten parantanut haavoja."

"Joten ainakin suomenruotsalaiselle yleisölle kirjassani on uusia näkökohtia. Jonkin verran ainakin."

Mitään syytekirjelmää Westö ei ole laatinut vaan yrittää tavoilleen uskollisesti ymmärtää niitäkin, jotka syyllistyvät julmuuksiin, oltiin sitten sodassa tai rauhassa.

"Tähtään aina tasapainoiseen kuvaukseen. En siihen, että olisi roistoja ja sankareita."

Etenkin laajoista romaaneistaan Leijat Helsingin yllä (1996) ja Isän nimeen (2000) tunnettu Helsingin kuvaaja laajentaa siis ensi syksyn uutuudessaan proosansa pintaa entisestään. Ja syventää sen otetta: pelkkien oman sukupolven muistojen varassa ei voi nyt mennä.

" Missä kuljimme kerran on ollut työn alla viimeiset kahdeksan-yhdeksän vuotta. Jollakin tapaa, hahmotelmina. Tosissani aloitin sen kirjoittamisen maaliskuussa 2004."

"Ne asiat, joiden olen halunnut olevan oikein, olen tarkistanut moneen kertaan. Mutta joissakin yksityiskohdissa panen Helsingistä myös omiani. Joten tiedän, että saan vielä pitkään vastata syytöksiin siitä, että ei se ollut niin kuin esitän. Vaikka kaikki päähenkilöt ovat kuvitteellisia, otaksun silti saavani kuulla kirjoittaneeni jonkun isoisästä tai tädistä."

Hyvin voi sanoa, että tulevan teoksen päähenkilö on Helsinki. Ihmisiä kuolee, mutta silti jotakin merkittävää pääsee syntymään ennen kuin toisiinsa limittyvien henkilötarinoiden mosaiikki päättyy kesällä 1938.

On kai rohjettava sanoa, että Westön kirjassa syntyy moderni ihminen ja yhteiskunta.

"Niin. Mutta voi sen sanoa vähemmänkin mahtipontisesti", tekijä nauraa.

"Kysymys on siitä, että kaikki se, minkä keskellä elämme tänään - kulutusyhteiskunta, brändääminen, viihteen ylikorostuminen ja nousu määräävään asemaan - syntyi jo 1900-luvun alussa. Minua kiehtoo se, miten jotkut asiat, joita me tänään pidämme isoina ja itsestään selvinä, ovat alkaneet joskus pieninä ja eksoottisina. Jo 1920-luvun lehdissä oli pikku uutisia näköradiohankkeista, ja nyt elämme täysin television armoilla."

Westön tuntien ei ole yllätys, että tulevassakin romaanissa sosiaalisen muutoksen keskeisiä havaintokenttiä ovat musiikki ja urheilu. Tällä kertaa tulevat jazz ja jalkapallo.

Mitkä saattavat äkkiseltään tuntua mitättömiltä asioilta vuoden 1918 ruumisröykkiöiden jälkeen.

"Mutta eivät ne sitä ole. Juuri urheilun ympärillähän kansallista identiteettiä rakennettiin esimerkiksi silloin, kun Paavo Nurmi ja muut sankarit saapuivat Pariisin olympialaisista 1924."

Jazz on Westön kirjassa paitsi musiikkia myös vuoden 1900 kieppeillä syntyneiden päähenkilöiden, siis Urho Kekkosen ikätovereiden, irtiottoa vanhempiensa tunkkaisista asenteista. Etenkin juuri sitä.

"Kirjani on kunnianosoitus tälle Kekkosen ikätoverien sukupolvelle. Joka niin helposti määritellään sotien kautta: sisällissota teini-iässä, maan ulkoinen vihollinen nelikymppisinä. Vaikka 1920- ja 1930-luvut ovat uskomattoman jänniä ja dynaamisia jaksoja! Tietysti 1930-luvulla nousi jo tummia pilviäkin."

"Jazzin ohella tuli teatteriin ekspressionismi, suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen modernismi. Silloin monet porvarispojat ärsyttivät vanhempiaan ihastelemalla bolshevikkien nep-politiikkaa. Mantereella yläluokan naiset otattivat itsestään alastonkuvia."

Westön mukaan Kekkosen sukupolvi - siis ne mukamas tylsät ja vakavat - teki samoja kokeiluja kuin aina vaan ylittämättömän boheemeina pidetyt kuusikymmenlukulaiset: seksi ja huumeet.

"Joten ei se jazz ole vähäpätöinen seikka. Se oli yksi niistä ajan ilmiöistä, jotka yhdistivät suomenruotsalaisia herrasperheiden poikia ja tyttöjä työläiskakaroihin."

Yhteiskuntaluokat alkoivat sekoittua ja sosiaaliset rajat hämärtyä. Se merkitsi myös ruotsin kielen aseman kaventumista Helsingissä. "Nyt Kallio, Hermanni ja Vallila ovat ruotsinkielisiä autiomaita. Mutta ei se silloin niin ollut."

Westö suree ruotsin kielen katoamista katukuvasta, mutta ei silti ryhdy lipunkantajaksi, vaikka velvoittamisyrityksiin silloin tällöin törmääkin.

"Väitetään, että kieli luo identiteetin ja että ihminen näkee unia vain äidinkielellään. Mutta ainakin minä näen unia monilla kielillä. Ja olen kotonani silloin, kun maailmankuva synkkaa toisen kanssa - puhuu hän sitten vaikka espanjaa."

"Tavallaan äidinkieleni on ruotsin ja suomen sekamelska jonkun vanhan tutun kanssa helsinkiläisessä kuppilassa. Jos siis äidinkielellä tarkoitetaan kaikkein kotoisinta olotilaa."

Ei siis ole sattuma, että Westön tulevan kollektiiviromaanin motto yhdistelee suomea, ruotsia ja slangia. Eikä se, että teoksen lopun kiitoksissa osansa saa muun muassa Stadin slangi ry.

Romaanin epilogi väläyttää kohtauksen syyskuusta 1944. Muutama kommunisti on ammuttu Oulun vankilassa. Ikään kuin varmuuden vuoksi, sillä sota on juuri päättynyt Neuvostoliiton voittoon, eikä kukaan tiedä, mitä on tulossa. Hankaluuksista hankkiudutaan eroon, kun vielä voidaan.

Varsinainen kerronta päättyy kuumaan ja kauniiseen kesään 1938. Suomi on orastava hyvinvointiyhteiskunta.

"Talvi- ja jatkosodasta on kirjoitettu valtavasti." Myös ruotsiksi. Westö kumartaa esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin ja Lars Sundin suuntaan. "En lähtenyt kilpailemaan niiden hyllymetrien kanssa."

Westö virittää oman proosansa latauksen hyvinvoinnin taustaan ja syntyyn.

"Jokaisella suomalaisella oli jokin vamma sisällissodasta, oli hän sitten ollut punaisten tai valkoisten puolella. Suomalainen miesrooli sementoitui hiljaiseen vitutukseen 1900-luvun alkupuolen sotien takia, ja meikäläinen voima kumpusi patoutuneisuudesta."

Westön mukaan herkät yksilöt tuupertuivat ennen aikojaan. Ja tuupertuvat edelleen.

Itsensä kovettajat sen sijaan jäivät ehkä eloon, mutta he tuhoutuivat henkisesti. Siltä pohjalta alkoi yhteiskunnan jälleenrakentaminen toisen maailmansodan jälkeen.

"En halua syyttää saati syyllistää ketään. Mutta minua surettaa ja kiehtoo se kaikki, mitä ihmiset joutuvat kantamaan. Koska ei mennyttä kuitenkaan voi jäädä itkemään, vaan on jatkettava elämää. Muuten kaikki kaatuu ympäriltä."

Kjell Westö: Där vi en gång gått (Suomessa Söderström / Ruotsissa Norstedt), suom. Katriina Savolainen nimellä Missä kuljimme kerran (Otava). Eri laitokset ilmestyvät lähes samaan aikaan ensi syyskuussa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi