Oma valtakunta menee hevosesta

Asko Sahlberg asettuu vuoden 1809 William Shakespeareksi ja tuo kuningasnäytelmän maalaistaloon.

Jykevän tuotannon tiuhaan tahtiin viime vuosikymmenellä luonut Asko Sahlberg (s. 1964) päättää kolmen vuoden julkaisutauon perin raskaasti kalustetulla pienoisromaanilla He.

Hiukan se myöhästyy vuoden 1809 ylenpalttisesta 200-vuotisjuhlakattauksesta, vaan eipä ainakaan jää tieteellisten tutkimusten aallon ja suomalais-ruotsalais-venäläisten seremonioiden alle.

Ihan muuta He kyllä onkin, silkkaa sammakkoperspektiiviä.

Niinpä vertaaminen Shakespearen kuningasdraamoihin kuulostaa suuruudenhullulta, mutta on silti paikallaan.

Renessanssin neron näyttämöllä vain korkein ylhäisö kykeni tragediaan, kun taas alemman porukan toimet tuottivat pakosta komediaa.

Sahlbergin yhdeksännessä romaanissa taustalla häämöttää kaksikin kaikkein korkeinta, Ruotsin kuningas ja Venäjän keisari. Pääosassa on kuitenkin yksi pohjalainen syrjähuone ja suku, jonka pitäisi valita eri hallitsijoiden väliltä.

Tai ovathan he valinneet jo, sikäli kuin tavalliset ihmiset pystyvät vaikuttamaan oman elämänsä reunaehtoihin, eikä jää epäselväksi, että raappapöksytkin kykenevät tragedian raskaaseen sarjaan. Päinvastoin: juuri he jos ketkä kykenevät. Pihapiirin kaikkinäkevän muonamiehen sanoin:

"Se saattaa ottaa äidin sydämelle, jos pojat sotii toisiaan vastaan."

Jo "puheesta kuulee että heillä on karheat kämmenet", mutta on synnistä täyden tarinan aikamiespojilla sentään kuninkaalliset nimet, Henrik ja Erik.

Yhden veljen ensin ottama ja toisen sitten saama nuorikko on Anna, leskikuningatar kotoisammin Emäntä ja näennäisnarri othellolaisittain Mauri, muukalainen.

Koko maa pitää luovuttaa ja talo myös. Vaan kenelle? Kumpaakaan läänitystä ei mainita aarteeksi: Suomi on "sivistyksen jättömaa" ja sen pienoisversiossa, verivihan sukutalossa, haisee kuolema.

Silti kummastakin raadosta taistellaan hullun lailla, kuten ihmisen tapa on.

Nainen pysyy edelleen Hamletin äidin roolissa: "Poikien kohtalona on päätyä miehuuteen ja äidin osana seurata tätä murhenäytelmää sanattomana sivustakatsojana."

Kuin uhmalla Sahlberg konkretisoi Rikhard III:n tunnetuimman repliikin uudelleen eloon. Nuoremman S:n teoksessa valtakunta todellakin menee hevosesta. Se lähivaltakunta, jonka voi silmällä nähdä sekä juuri ja juuri järjellä ymmärtää.

Mutta - iso mutta - eri maailmanaikojen kirjoittajien kädenojennukseen: kauhistuksen sijaan Sahlbergilla hävitys osoittautuu helpotukseksi. Ihmiset alkavat viimein näkyä kantamustensa alta ja sovitus pilkahtaa pienen pieneksi mahdollisuudeksi. Kenties uusi alku...

Sahlberg aloitti työstämällä romaanit Pimeän ääni (2000) ja Eksyneet (2001) liki nihilistisestä omien tunteiden ja toiveiden tyhjentämisen teemasta. Myöhemmin saman sävyn eksistenssitutkielmia saatiin vielä lisää, ja hänen teoksensa - myönnettäköön - alkoivat sekoittua toisiinsa. Tammilehto (2004) sijoittui vuoteen 1918 ja avasi uuden ulottuvuuden kirjoittajansa uralla, vaikka suurta aihetta katsottiinkin edelleen tutunoloisesti, tiukasti yksittäisten tajuntojen läpi.

Psykologinen tarkkuus sanoutuu irti kansallisesta edustavuudesta, ja yksilöllisen sisäkuvan kieroutuneisuutta historialliseen monumenttiin tarjosi myös Yhdyntä (2005), pieni taideteos jatkosodan Helsingistä.

Ja nyt siis historiasaralla kolmantena He, maatiaisten kuninkaallinen murhenäytelmä Suomen kai ainoasta vuodesta, joka olisi voinut inspiroida suurta engelsmannia. Sahlberg viipaloi kerronnan eri osapuolten näkökulmajaksoiksi. Elämän näyttämöllä syntyy törmäilyä.

Raskasmielinen Sahlberg on, kuten ennenkin, ja siksi monelle varma inhokki, mutta myös hämmästyttävän herkkä, tarkka ja kaikkia aisteja samalla kertaa koskettava. Näin:

"Hän ei liiku, hän on pakoon ryömineen metsän tuulten pieksämäksi jättämä puu. Minä halusin hänet."

Vielä jää kysymys: ketkä ovat kirjan nimen "he"?

Perusmuodossaan sana toistuu sivuilla vain kymmenkunta kertaa, eikä mitään konna- saati sankariporukkaa voi tietenkään osoittaa. Sahlbergin rakennelmissa sellaisia ei ole.

Silti

he ovat käsittääkseni koko ajan läsnä: he jotka tietävät paremmin, vetävät naruista ja polkevat anturansa alle. Elämämme yleisö, toisten katseet, hymähdykset, nauru ja välinpitämättömyys.

Toinen he ovat tarinan päähenkilöt. He, jotka eivät kykene ottamaan olemassaoloaan kevyesti. Tuskin haluavatkaan oppia ottamaan, ja ovat kiinnostavia juuri siksi.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi