Omaan ja vähän toisenkin tahtiin

Sinikka Vuolan esikoiskokoelma miettii runon, rakkauden ja musiikin ihmeitä

S inikka Vuolan (s. 1972) esikoiskokoelmaan kannattaa tarttua ajan kanssa. Vaikka nykyrunous on usein hissukseen tavoilleen opettavaa, tuntuu

Orkesteri jota emme kuule nimeään myötäillen vaativan aivan erityistä keskittymistä.

Kokoelmana Vuolan esikoinen on sidostunutta runoilmaisua, se liikkuu kuvista ja rytmistä teemoihin asti samassa, usein musiikillisiin ideoihin palautuvassa maailmassa. Vaikka yksittäiset runot elävät vahvasti sarjakokonaisuuksien osina, niiden lukija löytää itsensä toistuvasti kuin aavistuksen ääreltä.

Tähän salaisuuden, mysteerin reunalla viipyilyyn liittyy paljon Vuolan runouden ajattelua - sillä filosofiaan taipuvasta ihmettelystä hänen runoudessaan tuntuu olevan kyse. Keskeinen idea on eri taiteiden alati hellimä ajatus välittömästi havaittavasta ja toisesta, taiteessa tavoitettavasta "todemmasta" maailmasta.

Vuolan runoilmaisu viittaa muunnellen musiikin kielen epämimeettisyyteen, sen täydelliseen kykyyn irrota sanan ja puheen vastaavuuksien maailmasta.

Musiikkiin sisältyvä ilmaisematon on saanut eri aikoina purkaa järkiperäisen luomakunnan järjestystä. Esimerkiksi Schopenhauerin estetiikassa maailman syvin olemus näyttäytyi juuri musiikin ei-esittävyydessä.

Orkesteri jota emme kuule vihjaa usein myös jälkistrukturalismin vaihteleviin pyrkimyksiin tavoittaa kielen symbolista järjestystä edeltävää esikielellisen semioottista aluetta. Niinpä "puheen hauta" ja "haljennut ääni" saavat runoissa avukseen laulua ja soittoa, joka on aina enemmän kuin välittömästi kuultava. Myös katsominen ja näkeminen hahmottuvat moniulotteisiksi prosesseiksi: "Se mikä asettuu illan ja aamun väliin on / pimeää vain silmille."

Kohtisuoraan symbolismin estetiikan ytimeen runoilija osoittaa puhuessaan suljetuin silmin näkemisestä: "Kuvasta on luovuttava, jotta saa uuden kuvan, / silmää räpäyttämällä kuvasta on luovuttava."

Musiikki ei silti pauhaa tai orkesteri jylise "nuottiviivoitetun häkin" särki heläyttävässä kokoelmassa. Vuola palmikoi säkeisiinsä musiikin ja runon hitaan hiljaista ihmettä, sitä mikä ei ihan vaivatta kuulu tai näy. Todet asiat ovat työn, tien ja tekemisen takana, niitä on tavoiteltava intuition voimalla.

Kokoelmassa taajaan toistuva teema syntyy erilaisista vaatteista: takeista, laahuksista, nahoista, kuorista, kankaista, kasukoista. Ne ovat paitsi naamioita, myös tietoisuuden peitteitä, joista luovutaan hitaasti.

Vuola kehittelee muodonmuutoksen ja liikkuvien minuuksien teemaa: ihminen on vaihtuva vaateparsi, joka etenee "omaa tahtiaan".

Runosarja NAHANvaihtaja avartaa kauniisti kokoelman ideaa runoutta ja musiikkia yhdistävästä tilallisesta liikkeestä. Runoilija viittaa eri tavoin barokkimusiikkiin, joten vaihtuvia vuodenaikoja rohkeasti pudotteleva runosarja saattaa soittaa lukijan vastaanottimessa Vivaldia.

Mutta että runous musiikin lailla tavoittaa jotakin sanomatonta, käy ihmeen todeksi Vuolan pitkissä, liehuvasäkeisissä runoissa. Niiden rytminen typografia ja upeasti laskostuvat säkeenylitykset olisi ehdottomasti nähtävä lukiessa:

"Tässä nähdään syksy, atoopikko / raapimassa itseään vereslihalle / Levoton mieli, kammoaa tyhjyyttä / kaiken takana, siksi se vaihtaa vihreät / punaisiin, sitten keltaisiin / -- / On sateiden aika: kuurot kaadot, rankkaa / tihkua, tuhatta ja sataa Vain syksy / menehtyy janoon, kaiken veden keskellä,"

Kahden maailman rajalla, puhutun kielen ulottumattomissa ollaan myös kokoelman eroottista rakkautta aavistelevissa runoissa. Säkeet peilailevat sensitiivisesti samuuden ja eron kokemuksia, vaikeasti sanallistavia mutta niin tunnustauduttavia asetelmia:

"Läikymme vastakkain / kaiken aikaa: kaksi ääntä ei mene tasan, jo seuraava sävel, / puoliaskel poispäin Kun avaamme / suumme, äänemme / hylkivät toisiaan, öljy ja vesi"

Yhteissoitto ihmisten kesken on vaikeaa: "Jos myöhästyy kohotahdista, ei enää voi kutsua / sitä takaisin; mitään ei voi." - "Aikamme vilahti instrumentin läpi" sanoo runoilija ja murehtii rakkauden alati karkaavaa tempoa.

Sinikka Vuola päättää runonsa usein pilkkuun, joka on kuin raolle jätetty ovi tai verho: tämä jatkuu vielä, astu peremmälle. Sisäänkutsuna

Orkesteri jota emme kuule on varmaääninen, etten sanoisi elegantti esikoisteos.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 14. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi