Oman elämäntarinan kertominen sarjakuvassa tuntui puhdistavalta

Alison Bechdelille homojen kuvaaminen on poliittista
"Hautuukoti" avaa ovet perheen mustaan tragikomediaan

Angoulême. Sarjakuvataiteilija Alison Bechdel alkoi tehdä Lepakkoelämää-sarjaa vähän yli 25 vuotta sitten, koska ei nähnyt itsensä kaltaisia naisia sarjakuvissa. Lesbojen arkielämän kuvausta ilmestyi suomeksi yksi kirja vuonna 2000.

Nyt ilmestynyt Hautuukoti kuvaa vielä enemmän Bechdelin kaltaista ihmistä. Vuonna 2006 ilmestynyt sarjakuva on omaelämäkerta. Siitä tuli Amerikassa palkittu menestys.

" Lepakkoelämällä tienasin nipin napin elantoni. Homoyleisö on niin pieni, että joskus se on vaikuttanut olemattomalta, kuin omalta sepitteeltäni", Bechdel kertoi Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla Ranskassa.

"Kuvittelin, että Hautuukoti olisi tavoittanut saman pienen yleisön. Kun se kävikin kaupaksi, tuntui kuin kaikki olisivat nähneet minun masturboivan julkisesti. Olisin tuskin pystynyt tekemään siitä niin paljastavaa, jos olisi arvannut, kuinka laajalle se leviää."

Bechdel kuvaa ennen kaikkea lapsuuttaan ja nuoruuttaan omalaatuisen ja alistavan isänsä varjossa. Isä harrastaa intohimoisesti sisustamista antiikkihuonekaluilla, talon entisöintiä, kukkia ja salaa homosuhteita.

Kirjan nimi tulee lasten lempinimestä isän pitämälle hautaustoimistolle Pennsylvanian takamailla. Englanniksi funeral home muuntui luontevammin ja ironisemmin nimeksi Fun Home. Molemmat vanhemmat opettivat lisätyönään kirjallisuutta.

Bechdel käyttää runsaasti kirjallisia viitteitä tarinansa osana. Hän vertaa vanhempiaan F.Scott Fitzgeraldin ja Henry Jamesin kirjojen henkilöhahmoihin. Bechdel löytää omankin seksuaalisuutensa kirjojen kautta.

Hautuukodissa Bechdel toteaa isänsä kohdelleen huonekaluja kuin lapsia ja lapsia kuin huonekaluja.

"Pehmensin isäni kuvausta. Koko perhe pelkäsi hänen vihaansa. Oikeasti isä oli paljon pahempi, joskus hän löikin minua ja vielä enemmän veljeäni. Kun ihmisen piirtää, häntä tavallaan koskettaa. Hautuukodin tekeminen auttoi minua ymmärtämään isääni."

Bechdel, 48, ei tuomitsekaan 1980 kuollutta isäänsä Hautuukodissa. Huolellisesti sommiteltu sarjakuva vie syvälle perheen syövereihin ja tarjoaa hyvin intiimin lukukokemuksen.

"Minut kasvatettiin katoliseksi. Omaelämäkerran tekeminen muistuttaa syntien tunnustamista. Oman tarinani kertominen tuntui puhdistavalta. Tiesin jo kauan sitten, että halusin kertoa sen, mutta piti odottaa, että taitoni kehittyivät."

Bechdel sanoo pitävänsä piirtämisestä, mutta myöntää, ettei ole luonnostaan taitava. Hautuukodin tekemisessä hän käytti mallina perhevalokuvia.

Bechdel vertaa sarjakuvia karttaan, joka antaa tunteen siitä, että elämän kaaosta voi hallita. Se on hänen mielestään hyödyllistä, vaikka olisikin vain illuusio. Lepakkoelämässä ei ole yhtä vakinaista päähenkilöä vaan kokonainen yhteisö. Howard Crusen toimittama Gay Comix -lehti antoi Bechdelille kipinän sarjakuviin. Hän teki sarjakuvaansa aluksi vain ystävilleen, sitten ilmaiseksi feministilehtiin, mutta lopulta se levisi kymmeniin kaupallisiin lehtiin, ja stripeistä on koottu useita kirjoja.

"Minusta työni on luonteeltaan poliittista. Jo homojen tuominen esiin on sinänsä poliittista. Olen aina rinnastanut sarjani poliittisiin pilakuviin."

"Toisaalta olen alkanut ajatella, että muutkin kuin homot voivat lukea ja samaistua Lepakkoelämään. Sen henkilöhahmojen ongelmat ovat lopulta universaaleja. Sillä onkin ollut aika monipuolinen yleisö."

Viime vuonna Bechdel keskeytti 25 vuotta tekemänsä sarjan ja keskittyi seuraavaan muistelmasarjakuvaansa. Siinä hän kuvaa ihmissuhteitaan.

"Omaelämäkerrassa joutuu katsomaan itseään. Se pakottaa ainakin jonkinlaiseen rehellisyyteen."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi