Onnen esteitä etsimässä

Petri Tammisen uusi romaani on masentuneen kirjailijan tarina

P etri Tammisen uuden romaanin nimi on retorinen kysymys, ja niinpä se haeskelee vastausta pulmaan vain pintajuonensa poluilla.

Tien päälle rakennettu kahden miehen - kirjailijan ja kuvataiteilijan - liikkuva seikkailu vie hauskaan taipuvissa episodeissaan ruotsinlaivan ja ekoyhteisön kautta aina Kööpenhaminaan saakka kokoillessaan aineksia suomalaista onnea käsittelevään kuvitettuun kirjaan.

Teoksen teema on tuon projektin synkkä kääntöpuoli, eli ihmisen onnen esteet. Miksi tarinan puhetta pitävä kertoja, nelikymppinen mieskirjailija, ei ole onnellinen, eikä edes kehtaa sanoa sitä ääneen? Hänellä on kaikki: kultainen vaimo, kaksi tytärtä, hyvä ystävä ja kaiken lisäksi kiinnostava luova työ.

"Olin ollut hysteerinen ja rauhallinen jo monta vuotta" hän analysoi ja yrittää yksinpuheluissaan jäsentää huonovointisuuttaan. "Olin huolissani niin kuin olin huolissani melkein aina" on kirjailijan perustila, joka täydentyy vähitellen tuiki tavalliseksi perussuorittajan masennukseksi.

Tamminen maalailee taajaan taudinkuvaa: unettomuus, ahdistus, työkyvyttömyys, kotioloihin linnoittautuminen, liioiteltu vastuuntunto, ilonaiheiden supistuminen urheiluruutuun tai lyhyeen hetkeen pingisottelun jälkeen.

Keväisin kertojan valtaa "hukkaan valumisen tunne", joka kertautuu pienimuotoisempana aina iltaisin. Pahimmillaan tuhlatun energian fiilikset ovat uuden vuoden aattona, kun jälleen kerran on menetetty kokonainen vuosi.

Koska päähenkilö on kirjailija, hän yrittää kaivella onnensa esteitä luovasta työstään. Miten päästä eroon "tästä hirvittävästä ammatista, jossa piti jatkuvasti olla sanottavaa ja vähän väliä kestää se, että mitään sanottavaa ei ollut"?

Kirjoittamisen pelon lisäksi iskee jokaisen kirjan jälkeen kauhu: taas pitää aloittaa uusi.

Päättymätön työ ja tekemisten pysyvä keskeneräisyys on koko modernin protestanttisesti ahkeroivan Suomen vaiva. Tamminen kääntää taitavasti romaanissaan kuvataiteilija Hannun loppuunkäryävän työväen oppositioksi. Hän edustaa luovan työn päiväpuolta: on tyytyväinen hommansa löytäessään, teossa ja toimessa, siinä hetkessä kun ei kerta kaikkiaan tule edes mieleen kysellä onnensa perään.

Mutta Hannullapa ei olekaan perhettä. Kirjailija on isä ja aviomies, joten hän yrittää sitäkin tulokulmaa, että perhe on kaiken luovuuden ja onnen pahin este. Hannukin muistuttaa Gauguinin kaikinpuolisesta menestyksestä "Tahitin muijien" parissa.

Kirjailijan mieleen nousee tanskalainen nuoruudenrakkaus Liselotte ja tämän "erittäin suuret rinnat" parinkymmenen vuoden takaa. Niitä parivaljakko lähtee tarkastamaan Kööpenhaminaan apurahan turvin, ja tälle reissulle kertyy hintaa. Kirjailija erehtyy avautumaan vaimolleen onni-projektin uudesta suunnasta.

"Poikamainen olo", jonka Liseloten kaukorakastaminen oli synnyttänyt, katoaa matkalla. Muistojen pitkäsääri onkin yllättävän tätimäinen hahmo nupukkinahkaisissa ecco-tossuissaan.

Seksuaalinen vire ei kenties riitäkään miehen onnen täytteeksi, vaikka jälleen Hannun hetkeen tarttuva "luonnonlapsen" naimaonni saa toisiin mietteisiin.

Suomalaisia kun ollaan, onnen esteitä haetaan myös sää-oloista ja kansanluonteesta. "Me ollaan vitutukseen taipuvaista porukkaa" todistaa ekoyhteisön johtaja ja muistuttaa, miten onni ei ole kotoisin Nurmijärveltä. Yhdessäkään Afrikan köyhässä majassa "ei ole ikinä kärsitty semmoisesta ahdistuksesta kun meillä joka torpassa".

Kesä on kirjailijalle ainoa oikea vuodenaika, kaikki muu on vain traagisessa suhteessa siihen. Hannu tietysti pitää suomalaisen syksyn "graafisuudesta" ja löytää vesisateestakin visuaalista mielenkiintoa.

Kirjailijan vaimo Liisa on suomalaisen äiti-ihmisen prototyyppi, "uudisraivaajaemäntä", jonka onnen vahvistaa oman lauman menestys. Alavireistä miestään lempeästi kannustaen hän puskee töihin päivähoitopaikan kautta.

Puolisoiden suhde on klassikko: Liisa on perheen ainoa aikuinen ja kirjailija hänen kolmas lapsensa. Seksiä ei yhtälöön mahdu, sillä harva äitiään himoitsee.

Päähenkilö putoaa sisäiseen selvitystilaan Kööpenhaminassa, mutta oppiiko hän mitään itsestään, jää avoimeksi. Suuren hotellin aamiaissalista katsottuna oma tyhmä elämä näyttääkin käsittävän kaikki onnen ainekset. Tuttu sivullisen huomio, jonka itse kukin tekee vaikkapa sairasvuoteella viruessaan.

"Kaiken jatkuminen ennallaan on pakahduttavan onnellista ja pelottavaa", kirjailija tuumaa romaanin päätöksessä lintukotoon kiirehtäessään. Jos vain pääsisi kotiin, "sillä mitä ulkomailla tapahtuu ei ole mitään merkitystä".

Ajatus on inhimillinen, mutta ei lupaa masentuneelle miehelle yhtään valoisampaa tulevaisuutta.

Petri Tammisen romaanit ovat järjestäen lyhyitä ja episodien varaan rakentuvia. Juonen pätkiä on kasassa keräksi asti, mutta niiden miehisen sähläyksen tarinalinjat voi lukea kertovan syvärakenteen säestyksenä.

Tässä suhteessa en saa suurta eroa Tammisen romaanien ja sarjallisten pätkäproosakokoelmien välille. Enon opetuksissa oli puhe kuolemasta, tässä uudessa kuin kuolleena elämisestä. Romaaneja yhdistää muuten harvinaisen sensitiivisesti tavoitettu miesten ystävyyden kuvaus.

Sen rinnalle on puolestaan mies ja nainen kerrottu järkyttävän etäälle toisistaan. Heidän välilleen näyttää vain lisääntymisbiologia rakentavan satunnaisia siltojaan. Proosatyylinsä Tamminen hallitsee erinomaisesti, ja sen Mitä onni on jälleen vahvistaa. Monitasoisena romaanina uskon sen tavoittavan poikkeuksellisen laajan lukijakunnan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi