Opetus: Muutu tai kuolet Voimasuhteiden näkijä on jälleen alkukautensa huippuvedossa

kirjat

Hiljaisten vuosien ja heikompien töiden jälkeen

Marssi on jälleen sitä

E.L. Doctorowia, johon hänen alkukaudellaan ehdittiin tottua: tapaus.

Painavasta aiheesta, kuten Yhdysvaltain sisällissodasta, ei välttämättä synny suurta romaania, mutta Doctorow hallitsee homman. Hän ei paisuttele vaan pikemminkin pienentää. Jos ylipäätään on sellainen asia kuin kansakunta ja sillä ääni, se kumisee yksittäisten soturien ja siviilien kapeaa näkemystä, piintynyttä perimää ja karuja ennakkoluuloja.

Eivätkä keulan tuntumassa viittilöivät kenraalitkaan välttämättä näe enemmän ja avarasti. Heidän karttoihinsa ei ole merkitty sitä, millaiseksi maailma muuttuu.

Sota on kirjassa julmaa, mutta pelkoa esiintyy yllättävän vähän. Kai siksi, että vain harva ehtii ja jaksaa, sillä Georgian sekä Etelä- ja Pohjois-Carolinan halki vievällä marssilla pitää ponnistella koko ajan, levossakin.

Ehtimisestä puheen ollen: sinitakkien paras kenttävälskäri amputoi raajan kuin raajan muutamassa sekunnissa.

Marssi viittaa normaalioloissa järjestykseen ja juhlaan. Mutta kumpikin on kaukana, kun taistelusta ja plantaasin ryöstöstä toiseen etenevän kenraali

William Shermanin pohjoisen armeijan kannoille liittyy tuhansittain etelän vapautettuja orjia sekä muita turvaa hakevia siviilejä.

Heillä ei ole mitään. Joten pelkkä armeijan junnaava liike luo olemassaololle päämäärän, ikään kuin.

Doctorowin käsissä väestä, vankkureista ja liikkeestä syntyy jättieliö, jolla on ihan omat toimintonsa. Se kyntää maaperään tuhon uraa ja jättää jälkeensä surua, verta ja silpoutunutta lihaa.

Kyllä, muutama jättiläisen pienhiukkanen sätkii estääkseen liittovaltion hajoamisen tai vapauttaakseen mustat (edes nimellisesti), mutta useimmat kuuluvat siihen pakosta tai jonkun rikkaamman maksusta. Niinpä ideologiat väistyvät henkiinjäämisen tieltä, ja notkeimmat hiukkaset vaihtavat helposti niin nimeä kuin puoltakin.

Kaikkein elinvoimaisin on se orjaisännän mustalle palvelijalleen tekemä tyttö, joka käy jonkin aikaa valkoisesta pojasta, saa sattumalta hyväksyntää ja oppii mukautumaan ympäristöönsä kuin kameleontti. Vähitellen hän - alkuun siis kaikissa porukoissa ylenkatsotuin - rupeaa jopa kannattelemaan muita.

Hän on vain yksi pala kaleidoskoopin tavoin ilmettään muuntelevan

Marssin henkilöpaletissa, mutta kasvaa osansa ylittäväksi suunnannäyttäjäksi. Vuoden 1864 tapahtumista näkökulmaa myös nykyaikaan ammentavassa Doctorowin visiossa vahvuutta ei ole voima vaan kyky muuttua.

Jos sisällissodan suunnattomista uhreista oli jotain hyötyä, se oli juuri tämä: yksilön lupa irrota taustastaan. Samalla sikisi tietysti myös uutta painetta: muutu tai kuole.

Etelä ehkä kuoli, mutta pohjoinenkin muuttui.

Doctorowin romaanista saa aavistuksen, jos kuvittelee, että

Väinö Linna olisi kuvannut sisällissodasta ainoastaan punaisten pakokolonnan, kun rintama oli romahtanut:

"Siellä on rumaa jälkee... lapsenraatoja maantiellä."

Siis keskittänyt

Pohjantähtensä vain siihen jaksoon, jonka päätteeksi Akseli Koskela ja muut viruvat Hennalan vankileirillä - ja antanut kevään 1918 kaaoksen yksityiskohtien todistaa yhteiskunnan lainalaisuuksia silloin sekä samalla vihjata menneisyyden perintöön nyt.

Mutta Linna on eepikko, pitkittäisleikkaaja, ja

Marssissa Doctorow tekee pikemmin kuin

Veijo Meri, poikkileikkaa ja sukeltaa näynomaisiin yksittäisiin painajaisiin.

Osuvinta olisi kai ajatusleikkiä Doctorow kotimaisten mestarien yhdistäjäksi.

Meren tekniikkaa monistaen

Marssi tavoittaa Linnan päämäärän, yleisen näköalan.

Antti Majander

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi