Opi kuolemaan, niin opit elämään

Kuolemanpelkoa paetaan työhön ja kuluttamiseen

Monet akateemiset filosofian historiat ja oppikirjat ovat kaavamaisia ja esittelevät suuret ajattelijat ja heidän ongelmansa aina samalla tavalla ja samassa järjestyksessä. Tuloksena on se, että lukija saa paljon ulkoista teoreettista tietoa, mutta hänen omakohtainen ajattelunsa ja ymmärryksensä ei juuri kehity ja avarru. Opi elämään on johdatus filosofiaan, joka lähestyy aihettaan aivan toisella tavalla. Lähtökohta on ihmisenä olemisen ongelma ja käytännöllinen elämä, jota palvelemaan eri ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa esitteleminen pannaan. Luc Ferry lähtee liikkeelle ajatuksesta, että ainoastaan ihminen on tietoinen omasta kuolevaisuudestaan. Filosofian alkuperäisin ja suurin tehtävä on auttaa voittamaan tästä nouseva kuolemanpelko.

Ferry jakaa omaperäisesti filosofian viiteen vaiheeseen, jotka kulminoituvat antiikin stoalaisuudessa, kristillisessä filosofiassa, luonnontieteitä juhlivassa valistuksessa, Friedrich Nietzschen edustamassa nihilismissä ja nykyfilosofiassa, joka tiivistyy Martin Heideggerin teknisen maailmankuvan kritiikissä.

Lopussa hän esittää vielä omia ehdotuksiaan, mitä filosofia voisi olla juuri nyt.

Stoalaiset opettivat että menettämisen tuska syntyy siitä, kun ihminen takertuu katoaviin asioihin. Ihmisen ei tule haikailla mennyttä tai asettaa toiveita tulevaisuudelle, vaan elää tässä ja nyt ja hyväksyä maailma sellaisena kuin se on.

Tähän päästäkseen ihmisen täytyy ymmärtää, että maailmankaikkeus on järjellinen ja sopusointuinen kosmos, jossa jokaisella on oma paikkansa.

Stoalaisten mukaan kuolema on pohjimmiltaan harhaa, sillä se merkitsee vain muodonmuutosta ja sulautumista kaikkeuteen.

Ihminen on kuitenkin persoona, mitä stoalaisten oppi minuuden sulautumisesta ei huomioinut. Ferryn mukaan kristinuskon suosio perustui siihen, että se lupasi persoonallista kuolemattomuutta tuonpuoleisessa. Tämä huipentui siinä, että lopulta ruumiskin kokee ylösnousemuksen ihmeen.

Valistus rikkoi harmonisen maailmankuvan ja esitti, että maailma on vain atomien mekaanista liikettä, jolla ei ole mitään korkeampaa suunnitelmaa tai päämäärää. Valistuksen materialismi jätti ihmisen yksin, mutta antoi hänelle ehdottoman vapauden epäillä kaikkea ja päättää itse kohtalostaan.

Ferryn mukaan valistus kuitenkin oli vielä kiinni uskonnollisessa ajattelussa. Se asetti perinteisen uskon tilalle uskon siihen, että tiede edistyy kohti lopullista totuutta ja ihmiskunta kehittyy kohti vapautta ja onnellisuutta. Vasta Nietzsche pyrki hävittämään kaikki ihanteet ja väitti, että maailma on vain erilaisten voimien kaoottista kamppailua, jota eivät edes mekaniikan lait ohjaa.

Valistusta ja Nietzscheä esitellessään Ferry unohtaa kuoleman ongelman pohtimisen. Tämä on valitettavaa, sillä eikö juuri ihanteiden, elämän tarkoituksen ja oman paikan menettäminen ruoki turvattomuuden tunnetta ja kuoleman pelkoa?

Heideggeriin viitaten Ferry toteaa, että me kärsimme nykyään nietzscheläisen nihilismin seurauksista. Ihanteiden ja päämäärien tuhoaminen on johtanut siihen, että välineistä on tullut päämääriä.

Tänään tekniikka ja talous hallitsevat maailmaa ja niistä on tullut palvonnan kohteita. Filosofiakin on alkanut ottaa mallia kovista tieteistä, ja se on supistunut pikkutarkaksi käsiteanalyysiksi, joka ei enää kosketa tavallista ihmistä.

Vaikka Ferry ei viittaa kuoleman pelkoon Heideggeria tarkastellessaan, juuri Heidegger on todennut, että hillitön työn tekeminen, tavaroiden kerääminen ja kuluttaminen ovat uskonnon korvikkeita, joilla nykyihminen yrittää paeta sisäistä tyhjyyttään ja kuolemaa.

Toki kuolemaa näytetään paljon mediassa, mutta kuolema tapahtuu aina muualla ja toisille samalla kun itse istutaan turvallisesti nojatuolissa.

Ferryn analyysi tulevaisuuden näkymistä jää hieman ohueksi ja viittauksenomaiseksi, kun hän etsii lääkkeitä nihilismin ongelmiin. Syynä voi olla kuoleman kysymyksen vähäinen käsittely.

Ferry peräänkuuluttaa moraalin uutta tulemista, jonka keskipisteessä olisi oman egon ylittäminen ja maailman ja muiden ihmisten ymmärtäminen ja rakastaminen. Mutta eikö juuri kuoleman, kaiken menettämisen hyväksyminen merkitse vapautumista itsekeskeisyydestä ja avautumista universaalille rakkaudelle?

On opittava kuolemaan, jotta oppisi elämään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi