Oppinut nainen kirjoitti runoihin elämänsä

Ema Saikoon lyriikka vie lähelle esteettisiä kokemuksia 1800-luvun Japanissa

Japanilaisen klassikkorunoilijan Ema Saikoon (1787-1861) Tunteeni eivät ole tuhkaa päästää lukukokemuksena poikkeuksellisen lähelle: lähes jokaiseen sen yli kolmeensataan runoon sisältyy lyhyt selostus, jossa tekijä kuvaa missä tilanteessa tai mihin tarkoitukseen runo on syntynyt.

Yhden runon taustaksi Saikoo kertoo ihailevansa kirsikankukkia opettajansa kotona, toinen on kirjoitettu sairasvuoteella makaavalle langolle, kolmas paljastaa runon aiheeksi murheen äitipuolen kuolemasta.

Itse runot ovat konstailemattomia ja paljaita kuvia hetkistä, joissa maisema tai ympäristön yksityiskohdat kertovat puhujan mielentilasta yhtä paljon kuin suoraan ilmaistut tunteet.

Kokonaisuudesta hahmottuu tarina tussimaalaukselle, kalligrafialle ja runoudelle omistautuneen naisen elämästä.

Parisataa vuotta sitten oppinut nainen oli harvinaisuus Japanissakin. Se edellytti paitsi varakasta syntyperää myös tyttären lahjoja arvostavaa isää ja naimattomuutta.

Kungfutselainen Seremonioiden kirja velvoitti naisilta kolminkertaista kuuliaisuutta: neitona naisen piti olla kuuliainen isälle, vaimona miehelle ja leskenä lapsille.

Tästä aihepiiristä Ema Saikoo kirjoittaa itseironisen omakuvan: "Kolminkertainen kuuliaisuus minulta on puuttunut koko elämäni ajan, /ajan mittaan kasvoni ovat riutuneet, ajatukseni muuttuneet yhä vapaammiksi... Pelkään vain, että ihmisten laiskat ja saamattomat tyttäret / tekeytyvät taiteellisiksi ja ottavat mallia minusta."

Todellisuudessa hän ei ollut täysin vailla kuuliaisuuden hyvettä, vaan hän hoiti lankonsa lisäksi äitipuolensa ja isänsä kuolemaan johtaneet pitkät sairaudet.

Taiteelle omistautuminen ei muutenkaan ollut täysin ristiriidatonta, vaan esiin pilkahtaa lapsettomuuden sekä iän myötä rapistuvan ulkonäön aiheuttamia riittämättömyyden tunteita.

Viehättävintä runoin kuvatussa elämänkaaressa on keskittyminen esteettisiin kokemuksiin.

Ema Saikoo matkusti runoilijaystäviensä kanssa ihailemaan kirsikankukkia ja krysanteemeja tai osallistumaan täydenkuun juhlaan. Monet runot kuvaavat, miten ystävyys, erityisesti humaltuminen ystävien seurassa, oli erottamaton osa esteettistä elämystä.

Ystävyys, eron tuska ja jälleennäkemisen ilo on kuvattu klassisten kiinalaisten runojen tapaan kauneimpana ihmisen osaksi lankeavista kokemuksista.

Kiinaksi kirjoitettuun japanilaiseen runouteen sisältyy kääntämisen kannalta haastava piirre, kuten Nieminen johdantoesseessään kertoo.

Alkuteksti noudattaa yli tuhat vuotta vanhoja mitta- ja loppusointusääntöjä, mutta Kiinassakaan puhutun kielen ääntämys ei enää 1800-luvulla vastannut muinaista ääntämystä, eivätkä riimit sen vuoksi enää rimmanneet.

Japanilaiset toivat tähän poeettiseen sekamuotoon oman lisänsä.

He äänsivät kiinaksi kirjoitettuja runoja japanilaisittain ja lukivat säkeitä japanin kieliopin sanajärjestyksen mukaisesti ja lisäsivät niihin jopa japaninkielisiä partikkeleita ja apuverbejä.

Ankara muoto ja soinnutus näkyivät silmälle, korva ei niitä kuullut.

Niemisen mukaan todelliset runoilijat niin Kiinassa kuin Japanissakin tunnetaan runojensa sisällöstä. Näin hän täysin hyväksyttävästi perustelee lukijan kannalta luontevan ratkaisun luopua mitoista ja riimeistä.

Kuitenkin jään miettimään Ema Saikoon vuosia kestänyttä uurastusta oppia klassiset kiinalaiset mitat loppusointuineen.

Se oli vastus, jonka puitteissa hän loi persoonalliset sanamaalauksensa.

Ilman mitallisuutta, vaikka vain silmälle luotua, suomennoksen anakronistisuutta ei voi välttää. Kahden vuosisadan takaisiin esteettisiin ihanteisiin kun kuului täällä lännessäkin muotojen hallinta ja harmonia.

Millainen olisi suomennos, jossa silmälle luotu mitallisuus yhtyisi kahden kielen sekoitukseen? Ehkäpä niin villi ja kummallinen, ettei sille löytyisi kustantajaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi