Päästä kahleista maan

Menneen ajan romaani elää Katri Lipsonin käsissä

Hieno ja hämmentävä, ehdottomasti. Helsinkiläinen lääkäri Katri Lipson (s. 1965) ei aloita kirjailijanuraansa ikään kuin alusta eli oman miljöönsä ja menneisyytensä tyhjentämisellä vaan loikkaa suoraan muualle, niin maantieteellisesti kuin kulttuurisestikin. Kosmonautti sijoittuu 1980-luvun Murmanskiin ja ikuisuuskysymyksiin.

Ei pidä pelästyä.

Debytantti liikkuu luontevasti huikaisevassa ja etäisessä kehyksessään, kuvaa ihmisiä ja heidän välejään, kuten prosaistilta sopii odottaa, ei niinkään aatteiden ja metafysiikan kosmista kohinaa. Se, että hän jättää paljon kertomatta, on ihan eri asia - lukemista motivoivaa ja olemassaolon sattumanvaraisuuden tunnustavaa impressionistisuutta.

Näinä tehokeinoproosan tiukkaiskupäivinä Lipsonin esikoinen vaikuttaa vanhahtavalta korkeakirjallisuudelta ja virkistää kovin.

Henkitoreisen neuvostolähiön poika palaa halusta päästä kosmonautiksi ja kirjoittaa aiheesta kouluaineen, jossa reaalisosialismin jalostajat näkevät ainesta suunnitelmatalouden tympeiden äidinkasvojen kohottamiseen.

Koska optimismi on oopiumia kansalle, Serjošasta on tehty televisiodokumentti ja kansallissankari, myöhempien aikojen Gagarin, jälkibrežneviläisen idän ihme lännen viekotuksia vastaan.

Lukijalle tämä tausta tosin paljastuu vasta vähitellen. Etualalla on toinen, universaalimpi vakiokuvio, pulpetissaistujan ihastuminen opettajaansa - ja ehkä myös toisin päin. Siis kielletty ja siksi niin kuumottava rakkaus, jonka viattomuutta likainen maailma ei huomaa. Jos huomaa, niin ylenkatsoo, pilkkaa ja kadehtii.

Lipsonin Serjošalla ei taida olla ihmeempiä yhteyksiä neuvostokirjailija Vera Panovan vuoden 1955 aikanaan ihasteltuun lapsikuvaukseen Serjoža. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset tietysti pysyvät. Eroa sen sijaan on: järjestelmäusko on luhistunut silkaksi kyynisyydeksi.

Lipson pelaa uhkapeliä: oppilaan ja opettajan haavanlehtihavinakohtausten aikana soi Tšaikovskin sinfonia, se pateettinen.

Olennaista on se, että poika on itselleen ihan tavallinen poika, joka yrittää tutustua niin elämään kuin erotiikkaankin. Siitä roolista hänet vapauttaa vasta kuolema.

Mitä kuolemaan tulee, Kosmonautista saa käsityksen, että ympäristömyrkky taitaa olla yhtä hyvin kulttuurin henkisen puolen saastaa kuin kemiallinen ilmiö maaperässä.

Voisiko kaikki kuitenkin olla kuvitelmaa, elämä nuoren opettajattaren unelmaa, kuten romaanin alku väläyttää? Sekä sitten myöhemmin vain Serjošan äidin painajaista.

Kyseisten naisten välillä liikkuu myös kosmonauttipojan henkinen kaksois- ja käänteisveli, joka tyrannisoi naisista yhtä ja nöyrtyy toiselle. Kosmonautin sielutiede ammentaa Dostojevskin suunnalta. Kaikki ovat eri tavoin linttaan astuttuja melankolian ja hysterian majoja. Narrin rooli kuuluu kuitenkin valtion viralliselle dokumentaristille: hänen on näytettävä jotakin sellaista, jota ei ole eikä tule.

Lipson kierrättää näkökulmaa, eikä rakenna palapeliä valmiiksi. Mutta riittävän eheä Kosmonautti on.

Kummajainenkin se on, ilman muuta, suomalaisessa kustannusmaisemassa armon vuonna 2008.

Vai pitäisikö asetelma sittenkin nähdä toisin päin: 1980-luvun Murmansk on oudon läheinen näyttämö, kun kaunokirjallisuus jauhaa tulevaisuutta, fantasiaa, vaihtoehtotodellisuutta ja ties mitä marquezilaista Macondoa.

Täysosumana Kosmonauttia tuskin voi pitää. Mutta se muistuttaa, että herkistymisessä ja haikeudessa on voimaa.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 12. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 25. lokakuuta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi