Päivä vain ja tiili kerrallansa

Antti Hyryn romaanissa muurataan uunia yli 300 sivua

Kun Antti Hyry tuli kirjallisuuteen, hänen konkreettinen proosansa ja välissä välähtävät kaikkeuden pohdiskelut viehättivät mahtipontiseen, velttoon kieleen tottunutta lukijaa.

Vieläkö systeemi toimii, viisikymmentä vuotta myöhemmin, erilaisessa maailmassa? Hyryn teksti uudessa romaanissa Uuni on nimittäin perusteiltaan samaa, vain maailma on muuttunut ympärillä.

Aluksi tulee vanha raikkauden ja oikean elämän tuntu, käsillä tekemisen ja ruuan ääressä, kunpa olisin elänyt elämäni noin!

Mutta kun muuraaminen, kirjaimellisesti tiili kerrallaan, jatkuu ja jatkuu, ainoana vaihteluna laastin teko ja tiilien timanttilaikalla muotoilu, alkaa väkisin tulla Eskelisen ja Lehtolan Sianhoito-opas ja sen maininta Hyryn kahden bitin proosasta mieleen.

Toiston ja ponnistelun estetiikka on "elämän muotoinen" tiettyyn rajaan saakka ja kaunokirjallisuudessa sen osoittamiseen tarvitaan tietty määrä "tiiliä". Kun teksti on sanottavansa sanonut, se muuttuu pelkäksi yksitoikkoisuudeksi.

Tämän rajan Uuni ylittää monta kertaa.

Päähenkilö Pietari menee kerran toisensa jälkeen isoon pirttiin, jatkaa hommaansa, kyllästyy siihen välillä ja jatkaa taas. Työn ja toimien kuvaus toistuvat niin puuduttavan tasaisina, että lukija suorastaan järkyttyy, kun Pietari kerran piisin kanssa illalla urakoidessaan unohtaa kopistella kenkänsä sisään mennessään.

Tekstiä voi lukea kahdella tavalla. Jos lukija on allekirjoittaneen tapaan asiasta kiinnostunut, kykenee ponnistellen hahmottamaan uunin rakenteen, miten uuni syntyy. Arvelen, että sellaiselle lukijalle, jolla ei ole asiaan harrastusta, ylivoimainen osa tekstistä on käsittämättömiä lauseita peräkkäin.

Onneksi piristystä romaaniin tuovat muutamat siirtymät, etelään, Ruotsiin urkumatkalle, juhannusseuroihin Muhokselle, töistä sähkötyöt ja lattiavalu. Välillä mennään hillaan ja mesimarjaankin, Hyryn tekstin tuttuihin pyhiin tiloihin.

Matkalla Pietari intoutuu melkeinpä riehakkaaksi, kyselee, ajattelevatko ruotsalaiset ruotsiksi ja keskeyttelee matkaopasta hellyttävillä, vanhoilla vitseillään. Vaikenee toki, kun vaimo pukkii kylkeen.

Ilman näitä piristyksiä kirja olisi kyllä melko mahdoton lukea, se olisi eräänlainen lajinsa Finnigans Wake, hyryläisellä estetiikalla loppuun viety äärikokeilu.

Ohimennen tekstistä nousee näkyviin harvapiirteinen kuva lestadiolaisesta yhteisöstä. Hämmästyttävää on kiinnostus aineelliseen, välillä ihmiset tuovat mieleen jopa Maiju Lassilan materialismin.

Pietari ja hänen yhteisönsä hankkivat hyvää purkutavaraa halvalla, mistä vain saavat. He ovat kierrättäneet jo ennen kierrätystä, koska he uskovat vankasti, että ennen kaikki, niin uuni, piisi kuin maailmakin, on tehty paremmin.

Suurten asuntovaunujen, uuden tekniikan, hyvän koulutuksen maailmassa virret "täältä vaivan maasta" ovat aivan yhtä kaukana ympäristöstä kuin työväen nälkä ja "selkää soittavat ruoskat".

Toinen silmiinpistävä piirre on, kuinka tarkoituksellisen sokea hyryläinen silmä on muulle maailmalle. Pahaa ei mainita kertaakaan, ei yhtään juoppoa, ei yhtään pornokuvaa katumainoksissa. Pohjois-Ruotsi on joukko kirkkoja, joissa on kiinnostavia urkuja.

Hyryn mystiikka ei tässä romaanissa niinkään kohdistu luontoon. Sen kuvaus on yllättävänkin samanlaisena toistuvaa, nukahtamisen hetkellä ikkunasta näkyvät tuuheat männyn oksat, sininen taivas ja pääskyset.

Mystiikka kohdistuu aikaan ja paikkaan. Pietari pohtii jatkuvasti, miten aika kulkee, miten lasiruudut olivat äsken tuolla, nyt täällä, aivan rauhassa paikallaan.

Turvallisen jatkuvuuden elementit sisältävät myös kauniita kohtauksia. Lapsia kasvatetaan auttamiseen, konkreettiseen työntekoon: papalla oli minulle täällä homma, he kysyvät innokkaina.

Hyryn rauhan maailmassa ei tapahdu katastrofeja, kerran laikka hilpaisee Pietarin jalkapöytää, mutta onneksi on sukulaismies korvalääkäri vieressä apumiehenä.

Entä onko Hyryn romaanissa niitä hienoja eksistentialistisia lauseita, joita kriitikot ja tutkijat ovat ihastelleet 50 vuotta. Sivulla 168 on sellainen, nyt takana olevasta tulevaisuudesta. Lauseen voi sanoa vasta, kun on tehnyt puoli vuosisataa kirjoja suomalaiseen kirjallisuuteen. Uunissa on salaperäinen viittaus Pietarin urkurakennusharrastukseen. Mitä, vieläkö tulee urkuromaani, Aitan ja Uunin lisäksi?

Olen kriitikkona tänä syksynä viettänyt 722 sivua uuninpiipussa. Onko uuni suomalaisen kirjallisuuden nykyinen päätrendi? Ja mitä se tarkoittaa?

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi